Mitä nyt mieleen juolahtaa...

Muutama viikko sitten keskustelin "syvällisiä" erään tuttavani kanssa.  Hän kysyi minulta uskonko että se mikä on määrätty kohtaloksemme, se tapahtuu. Toteutuuko kohtalo aina vai voimmeko muuttaa sitä ? Minun piti miettiä kysymystä hieman, sitä  mitä tuo kysymys pitää sisällään, koin että tuohon on vaikea vastata suoralta kädeltä, taisin kuitenkin vastata myöntävästi, luulen että se mikä on tarkoitettu tapahtuvaksi, se tapahtuu, teimmepä asian eteen jotain tai emme. 

Tämä asia jäi kuitenkin mieleeni. Seuraavien viikkojen aikoina sitä jouduin pohdiskelemaan useimmissa yhteyksissä, ehkä jonkinlainen vastaus on nyt mielessäni koska tätä kirjoitan. Vastaus on kyllä, mutta mitä tuo "kyllä-vastaus" pitää sisällään, se on jo laajempi juttu ja vaatii tarkempaa pohdiskelua. 

Vaikka emme uskoisikaan kohtaloon, käytämme silloin tällöin puheessa sanontoja, "jos niin  on tarkoitettu, se tapahtuu", "niin vain ei ollut tarkoitettu", "kohtalo puuttui peliin", joskus jonkun kohtalo voi olla mielestämme aivan hirveä, joku voi sanoa masentuneena että "tämä on minun kohtaloni" ja alistua kohtaloonsa, joskus kohtalo voi saattaa ihmisiä yhteen, joskus erottaakin jne. Kohtalo-sanaa käytetään usein monessa merkityksessä sitä sen kummemmin miettimättä, ehkä siihen sen kummemmin uskomattakin. 

Uskon kohtaloon. Uskon että asiat ovat ennalta määrättyjä. Se mitä tulemme kokemaan, mitä teemme, millaisia ihmissuhteita koemme, mitä saavutamme tässä elämässä, on kaikki tiedossa. Tiemme on valittu, mutta se miten tuota kuljemme, siinä meillä on vapaus valita oma tiemme. Päämäärä on selvillä ja sen saavutamme, teimmepä asian eteen jotain tai emme. Vähemmälläkin ponnistelulla pääsemme perille, sinne jonne meidän pitikin mennä, olemme aina elämän lopulla juuri siellä missä meidän pitääkin olla, olemme tavanneen juuri ne ihmiset joita meidän pitikin tavata, solmineet juuri ne ihmissuhteet jotka meidän pitikin solmia, kohtalo on aina toteutunut ja aina toteutamme kohtalomme. 

Vaikka kuinka ponnistelisimme ja pinnistelisimme saavuttaaksemme jotain joka ei ole meille tarkoitettu, sitä emme saa. Se mikä on tarkoitettu tulevaksi, se tapahtuu, ilman että sen eteen edes tarvitsee ponnistella ja uhrata aikaa ja vaivaa, vähemmälläkin vaivalla  se olisi tullut elämäämme.
Olen kuullut sanottavan että päästäkseen eteenpäin työssään on tehtävä työtä 24/7. Mistä tuon sanoja tietää vaikka olisi päässyt päämääräänsä vähemmälläkin ponnistelulla, onnistuminen oli hänen kohtalonsa. Hän vain valitsi tuon tien. Joku voi kokea elämässään "onnenpotkuja" , saada haluamansa vähälläkin vaivalla, silloin kohtalo hieman puuttuu peliin, ehkä hän ei muuten olisi jaksanut/viitsinyt toteuttaa kohtaloaan. Joku taas voi ponnistella, uhrata kaiken saavuttaakseen jotain, eikä hän onnistu, silloin onnistuminen  ei ollut hänen kohtalonsa...

Ihmissuhteet ovat meille asia jotka jossaikin elämän vaiheessa nousevat pinnalle. Silloin kun elää hyvässä  suhteessa, ne eivät välttämättä ole ajankohtaisia, mutta väitän että jokainen ihminen kokee elämässään ajanjakson jolloin ihmisuhteet joko kuormittavat, vaivaavat tai ahdistavat. Vaikka järki sanoisi yhtä, tunteilleen ei voi mitään ja tuo tilanne voi tuoda ahdistusta.

Ihmissuhteita ei voi vähätellä, silloin kun itse elin parisuhteessa, en aina ymmärtänyt "järjen tasolla" ihmissuhteiden merkitystä asiakkailleni. Ajattelin joskus että maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin  miettiä ja vatvoa ihmissuhteita, päästää vain irti ja jatkaa elämää, niin yksinkertaista se on, mikseivät ihmiset sitä ymmärrä, näin taisin joskus miettiä. 

Nykyään  olen kyllä huomannut ettei se ihan noin menekään.Kaikki on suhteeellista ja joskus ihmissuhteisiin ja niiden miettimiseen  voi mennä paljonkin energiaa ja ne voivat aiheuttaa paljon ahdistusta, nyt ehkä ymmärrän paremmin niiden tärkeyden. 

Tämän lauseen olen ottanut "sydänmagneetti-kirjasta:" Yhdestä asiasta voit olla varma, jos on tarkoitettu että sinä ja tapaamasi ihminen sitoudutte toisiinne, näin tapahtuu" itsestään" ja jos näin ei käy, voit olla varma etteivät painostusyrityksesikään olisi auttaneet asiaa. "
Sopii myös muihin elämän osa-alueisiin kuin pelkästään ihmissuhteisiin.


 Se mikä meille on tarkoitettu, sen me saamme/koemme. Se mikä ei ole tarkoitettu, sitä emme saa vaikka kuinka ponnistelisimme. Joten miksi siis nähdä vaivaa, asiat menevät omalla painollaan kun niiden antaa mennä, koen että tämä on yksi vaikeimpia läksyjä oppia varsinkin ihmissuhteista puhuttaessa.
Hätäilemme, kiirehdimme, koetamme saada asiat menemään juuri niin kuin itse haluamme, eikä se aina tuota tulosta. Kun yksi tapa toimia ei tuo tulosta, sama luovuttaa, jättää asia kohtalon käsiin. Luopuminen on vaikeaa mutta jos siihen ei tunne olevansa valmis, ei tarvitsekaan luopua mistään, asianhan voi vaikka jättää lepäämään hetkeksi, kohtalo toteutuu vaikka asian jättää käsistään ja mielestään hetkeksi?

Muttamutta...mistä sen tietää mikä meille on tarkoitettu? Olisihan se mukavaa tietää, silloin emme tuhlaisi aikaa turhuuteen, emme ponnistelisi turhaan saavuttaaksemme sitä  mikä ei olekaan meille tarkoitettu vaan voisimme keskittyä oleelliseen, eli toteuttamaan kohtaloamme...
Ei meidän sitä tarvitse tietääkään, emme kuitenkaan osaisi kulkea suorinta tietä kohti kohtaloamme. Jos tietäisimme kohtalomme, se ei aina meitä miellyttäisi tässä hetkessä. Haluaisimme muuta ja sitä muuta ryhtyisimme tavoittelemaan koska emme osaisi luottaa kohtaloomme. Uhmaisimme kohtaloamme ja olisimme aivan samassa tilanteessa kuin jos emme olsi kohtalostamme tietoisia. Ihmisluonto vain on sellainen. 

Muutama päivä sitten keskustelin asiakkaani kanssa. Hän kertoi että ensi kertaa  nähdessään erään  miehen hän sanoi  ystävälleen  "tuossa on tuleva mieheni".  Näin kävi, he ovat nyt menossa naimisiin. Pakko sanoa että pieni kateuden häivä käväisi mielessäni. En häntä kadehtinut, hän ansaitsee onnensa, kadehdin ehkä sitä että itse en koskaan ole kokenut mitään vastaavaa ihmissuhteiden kohdalla. No, ehkä joku päivä, toivomuksillahan on taipumus toteutua. 

Samainen asiakas kysyi minulta kuinka  hän itse voisi  kehittää selvänäköisyyttä ...en muista mitä vastasin, mutta onnittelen häntä näin jälkikäteen jos hän sattuisi tämän näkemään. Olet oikealla tiellä, tuo mitä koit, on selvätietoisuutta, yksi osa-alue selvänäköisyydessä, onnea siis tulevan  näkijän tielläsi, ei sinun tarvitse tehdä asian eteen mitään, elä elämääsi ja opi elämästä, se tapahtuu jos näin on tarkoitettu :) Sitä on kohtalo. 









-

Heräsin tänä aamuna jo kolmelta. Eilen illalla olin niin väsynyt että menin nukkumaan jo yhdeksältä, ajattelin ensin herätessäni että koetan vielä nukkua, mutta kun ei nukuttanut enää, nousin ylös ja keittelin kahvit. Lämmin päivä tiedossa ja kunhan saan tämän kirjoitettua ennätän vielä käydä lenkillä ennen töiden alkamista. Aikainen aamu on hyvä käydä lenkillä, ei ole vielä liian kuuma.

Koetan kuunnella kehoani nukkumisen suhteen; kun väsyttää, menen nukkumaan, joskus jo kahdeksalta illa, kun herään ja tunnen itseni pirteäksi, nousen ylös, vaikka kolmelta yöllä. En katso illalla telkkaria, (viimeisen vuoden aikana voi laskea yhden käden sormin tunnit jolloin olen tekkaria katsonut), en selaile älypuhelinta (yksinkertaisesti syystä ettei minulla sellaista ole) enkä käy tietokoneella , mitä nyt joskus sähköpostin katsomassa. Näin pää tyhjenee kaikesta "turhasta" yötä vasten. 

Tulee mieleen uni jolla on ollut iso merkitys elämässäni, näin ainakin koen. Ei itseni näkemä, vaan minulle ventovieraan ehkä kuusi-seitsemän vuotta sitten.
Tämä tapahtui joulun alla, olin edellisenä keväänä aloittanut tähdä näitä hommia työkseni monen vuoden "harjoittelun" jälkeen. Halusin olla varma että osasin homman ja minulla ailkoi käydä ihmisiä, tein myös FB:n kautta harjoituksia minulle tuntemattomille ihmisille. Jostain noita ihmisiä vain tuotiin, en edes muista mistä he tulivat, sana ehkä kulki eikä minun tarvinnut mainostaa. Toisaalta ajattelen, että kun ilmaiseksi saa, vapaaehtoisia ilmaantuu, mutta sehän ei ole heidän vikansa, totean vaan...

Mutta asiaan, tyttäreni olin lähdössä lomamatkalle Egyptiin silloin pari vuotiaan tyttärensä, muutaman ystävättärensä ja yhden ystävättären tyttären kanssa. Tuo pieni oli muutaman vuoden minun lapsenlastani vanhempi. 
Reissu siis varattu, maksettu ja lähtöä odottelivat innolla. Pari viikkoa ennen matkan alkamista, näki erään lähtijän äiti unen. En tuntenut tätä äitiä eikä hän ollut "näihin asioihin" perehtynyt. Tytär kertoi että tämä äiti oli kertonut omalla tyttärelleen nähneensä unen jossa taivaalla leijui kaksi mustaa lasten mekkoa. Oli vielä sanonut että olkaahan varovaisia siellä matkalla....
Minun tyttäreni taas tuli kysymään minulta mitä tuo uni tarkoittaa. Hän itse ei liikaa usko, sanon taas "näihin asioihin", tai ehkä uskoo, omalla tavallaan, eikä kaikkien uskon tarvitsekaan olla samanlaista. Selkeä varoitushan  tuo uni oli, se on varmaan jokaisesta selvää. mutta mistä se varoittaa, riittääkö  varovaisuusvai pitäisikö matka perua, sitä hän mietti.  Se tuotiin toisen ihmisen kautta, jos minä olisin sen nähnyt, en usko että matkalaiset olisivat minua uskoneet. 

Kehotin häntä perumaan matkan. Uni ei tiedä hyvää, se oli selvää. Hän oli vielä käynyt kysymässä asiaa silloiselta mieheltäni, mitä mieltä hän asiasta oli. Ja ihme ja kumma, mies oli kehottanut kuuntelemaan minua ja tekemään kuten sanoin. Ilme ja kumma siinä mielessä, että mieskään ei ollut kiinnostunut "näistä asioista" mutta tuossa hän tuki minua kuitenkin.
Se ainut kerta kun hän minulta joitan kysyi jotain , oli kun koiramme karkasi metsässä talvella eikä koirasta näkynyt jälkeäkään. Silloin hän kysyi mistä koiraa pitäisi etsiä, sanoin että on punaisessa talossa, mutta paikkaa en osaa sanoa. Sieltä, punaisesta talosta, koira löytyi muutaman päivän kuluttua. Laitoimme alueelle postilaatikoihin ilmoituksia ja sieltä saimme soiton että koira oli mennyt raapimaan talon ovea myöhään illalla....

Matkalle lähtijät alkoivat sitten etsiä uutta kohdetta ja aluksi näytti siltä ettei matkaan noin pikaisella aikataululla enää löytyisi. Enää viikko matkaan ja he eivät saisi rahojaan takaisin mikäli peruisivat koko matkan. Kunnes löytyi matka Teneriffalle, ainoa ongelma että he joutuisivat pulittamaan matkasta vielä lisää yhteensä noin 800 euroa ja heillä ei ollut ylimääräistä enää. Nuoret ihmiset, ymmärrän sen. Minä tarjoudun maksamaan erotuksen kaikkein puolesta eikä sitä tarvitse maksaa minulla takaisin. He pääsivät matkaan ja kaikki olivat nauttineet matkasta täysin rinnoin. 

Seuraavalla viikolla sainkin veronpalautukset, 800 euroa. Sillä matka oli kuitattu. 

Olisiko lapsille sitten tapahtunut  jotain pahaa jos he olisivat lähteneet Egyptiin? En usko, heitä kyllä olisi suojeltu, mutta siitä olen varma että minä en enää tekisi tätä työtä. Tuo uni sisälsi kysymyksen; "Luotatko viesteihin, luotatko niin paljon että olet valmis panemaan rahasi likoon tuon viestin takia?"
Minä luotin ja luotan edelleen. Uni sisälsi tuon viestin minulle, muille sen ottivat varoituksena. Rahanmeno ei harmittanut, annettiinhan tuo raha minulle, raha  oli tarkoitettu juuri tuota tarkoitusta varten. Pääasia että saivat viettää lomansa huoletta.

Sisareni näki aikoinaan unen, kaksikin kertaa saman unen, jossa ovikello soi ja poliisi seisoo oven takana ja sanoo että hänen poikansa on kuollut. Kolmas kerta olikin todellinen tilanne. Samoin kaksi kertaa hän näki unen jossa hänen kerrottiin sairastuneen rintasyöpään, kolmas kerta oli todellinen. Selviytyi kyllä, kaikki kyvin nyt. Unet, enneunet, ovat usein symbolisia joita tulkita vasta jälkeenpäin, "sitä se uni tarkoitti", mutta hänelle ne ovat selviä, vailla symboleja. 
Nuo unet kertovat että kaikki on ennalta määrätty. Jossain on tieto elämästämme ja sen tapahtumista, jostakin se tieto tulee. Enneunien tarkoitus on vahvistaa meitä, kaikki ei ole käsissämme, kaikkea ohjaa suurempi voima. Se tieto on sielussamme ja sielumme sitein olemme yhteydessä kaikken korkeimpaan, olemme osa, tärkeä osa sitä, kutsuttiinpa sitä Jumalaksi, maailmankaikkeudeksi, ydinminäksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. 

Sanotaan että meillä on vapaus valita, mutta uskon että se miten me valitsemme, sekin on tiedossa. Valintamme eivät ehkä ole niinkään vapaita, joku ohjaa ja joku tietää kaiken. Ei meidän itse tarvitse kaikkea tietääkään, mutta jotain unetkin tietävät. 

On myös unia joissa näemme edesmenneitä. Ovatko ne vain unia vai todellisia kohtaamisia astraalitasalla, olen sitä mieltä että useat ovat jälkimmäisiä. Isäni kuoleman jälkeen, noin 10 vuotta sitten, ihmettelin kerran  tuttavalleni etten ole nähnyt isästäni unta, hän kun kertoi useinkin näkevänsä edesmenneet vanhempansa unen aikana. 
Meni muutama viikko, sitten tuli "uni". Olin siinä siivoamassa keittiössä, kun ovi kävi ja isäni tuli sisään hyvin  vauhdikkaasti. Vihreät vaatteet, hyväkuntoinen, nuori, hoikka mies, hyvin iloinen ilme kasvoillaan. Nuorempi versio isästäni, lähtiessään hän oli jo yli 70 vuotta. 
Hämmästyi hänen ilmestymistään,  ja ihmetyksen vallassa kysyin "missä sinä olet ollut??"", hän vaan katseli ympärilleen, en tiedä miksi hän availi kaapinovia, mitä hän sieltä etsi...
Hän  kääntyi minuun päin ja sanoi " Minulla on kaikki hyvin, minä olen iloinen ja onnellinen". Se ilo mikä hänestä välittyi ja näkyi, sen hän oli ansainnut, se ilo häneltä ehkä puuttui elämästään, nyt hän eli ilossa onnellisena, sen hän tuli kertomaan. 

Paljon näitä uniin liittyviä asioita olisi, paljon kerrottavaa, mutta ehkä jatkan joskus. Nyt on aika vielä yhdet kahvit siemaista, sitten aamulenkki ja töihin. Kiitollisuutta päivään, tänään koetan muistaa kiitollisuuden. Kun tuntee kiitollisuutta, se tuo lisää kiitollisuuden aiheita elämään. Kun kiittää, se tuo lisää kiitettävää. Ei väliä, mitä elämästä puuttuu, siihen ei pidä keskittyä, kiitollisuus tuo puuttuvan omalla painollaan eteemme. Kiitos kuin luit juttuni, siunausta ja johdatusta  Sinulle päivääsi ja iltaasi. Halaus minulta. 


Vähän aikaa sitten luonani kävi äiti joka menetti lapsensa joitakin vuosia sitten. Vaikka lapsi olikin ollut jo melkein aikuinen, lapsi on aina lapsi äidilleen. Istunnon lopuksi äiti sanoi ettei olisi pärjännyt ilman välitykselläni saamaansa  apua ja yhteyttä tyttäreensä...koin tuon kauneimmaksi kiitokseksi mitä tästä työstä voi saada.
 
Jäin miettimään osaanko itse olla kiitollinen siitä mitä olen elämässäni saanut. Olen saanut paljon, koen että olen jollakin tavalla saanut menestystäkin tässä työssä, vaikka se ei ole ollut päämäärä. Tai alkuun oli, asetin itselleni tavoittelita jotka ovat toteutuneet. Ajattelin silloin että en halua mainostaa itseäni missään, (siitä on 7 vuotta kun aloin tehdä tätä toiminimellä) jos se ei kanna ja vie minua eteenpäin, pistän pillit pussiin ja lopetan, kokeiltava on. Ajattelin että asiakkaat kyllä johdatetaan minulle ilman että minun itse tarvitsee nostaa itseäni esille. Tämä on toteutunut. Suurin osa asiakkaista tulee toisten kautta, joku on soittanut/käynyt, antaa tietoni toiselle, sana kulkee, näin johdatus on toiminut. 

Tottakai alussa menestyminen oli alussa tavoitteeni. Halusin olla "paras", mutta myöhemmin ymmärsin että menestyminen työssä, missä tahansa, ei saa olla ensisijainen tavoite. Sitä ei pidä tavoitella, se on sivutuote, seurausta hyvin tehdystä työstä. Jokainen päivä on tehtävä parhaansa, yhtään ei voi lipsua omista arvoistaan. Jokainen työ on tehtävä mahdollisimman hyvin. Siitä seuraa menestys. 
Olla "paras"....meillä on oikeus asettaa itsellemme tavoitteita, tehdä parhaamme. Kyllä maailmankaikkeus karsii ne haaveet jotka eivät ole sopivia meille, mutta kuten jossakin päivityksessä kirjoitin, meillä on oikeus vaatia myös itseltämme parasta, mutta myös odottaa itsellemme parasta. Jos näin ei ole tarkoitettu, silloin se ei tapahdu, tulee tilalle jotain muuta joka korvaa sen jota emme ole saavuttaneet ja se on parempi meille. Emme itse aina näe omaan tulevaisuuteen emmekä tiedä omaa parastamme, kyllä universumi tietää oman parhaamme ja karsii elämästämme sen joka ei meille sovellu ja jota ei ole meille tarkoitettu.  

En väitä olevani paras, siitä ei ole kysymys. En seuraa kuinka muut työtään tekevät koska en halua vaikutteita muilta, joten en tiedä kuka on paras, eikä sillä ole enää väliäkään. Jokainen tekee tavallaan, joku on paras jollekin , enkä minäkään varmaan ole paras jollekin, jokainen saa valita "parhaansa". 

Koen että minulle on tuotu todella vaativia asiakkaita. Se on pelkästään hyvä asia. Puolivillainen ei mene läpi ja se asettaa vaatimuksia itselleni ja siihen miten teen työtäni. On tehtävä parhaansa, jokainen kerta. On tiedettävä asioita, yksityiskohtia menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevasta. Iman näitä vaativia asiakkaita tuskin olisin päässyt eteenpäin. Ne vakuuttavat ja vahvistavat myös minua. Kiitos asiakkailleni että olette vaatineet minua tekemään parhaani, olette jokaikinen olleet minulle suunnattoman tärkeitä ja opettaneet minua. Jokainen istunto on oppia eteenpäin, aina voi oppia uutta eikä koskaan ole määränpäässä, "nyt osaan kaiken", sitä hetkeä tuskin koskaan tulee, aina voi oppia uutta ja juuri se tekee tästä työstä niin mielenkiintoisen. 

Toinen tavoite minkä itselleni alussa asetin, on että teen asiat juuri sillä tavalla kuin itse koen itselleni hyväksi. Olen aina ollut "vastarannan kiiski", en kuuntele muiden mielipiteitä, otan kyllä oppia, mutta sovellan siitä oman tapani toimia, itselleni helpomman tavan. Minullekin on sanottu että noin ei voi tehdä, sekoitan uutta ja vanhaa työssäni, kunnioitan entisajan näkijöitä ja pyrin tekemään työtäni samaan tapaan, sekoittaen siihen uutta oppimaani. Ei ole rajoja eikä sääntöjä mitä ei voisi tehdä, jokainen asettaa itselleen säännöt. Toisten sanelemat säännöt eivät toimi kohdallani, luon omat saantöni ja noudatan niitä tinkimättömästi. Siinä mielessä tuo runo "musta lammas" kertoo myös itsestäni. En tingi mistään työssäni vaan vaadin itseltäni paljon, mutta luon itse omat sääntöni, pätee varmaan muihinkin asioihin elämässäni. Lähteminen mukaan kaikkeen joka ei tunnu omalta, syö itseä liikaa. On asetettava rajat myös itselle, se mikä on minun juttu, sitä teen, jos se ei tunnu omalta, en lähde siihen mukaan. 

Minua on opetettu myös kuinka suhtautua epäonnistumisiin. Niitäkin on sattunut vuosien varrella, onneksi vähän. On ollut tilanteita joissa en tunne saavani minkäänlaista yhteyttä. Sanon että olen maailman huonoin arvaamaan, silloin kun tuntuu että istunto on mennyt arvailuksi, silloin on pitänyt lopettaa. Silloin en asiakasta ole veloittanut tai olen palauttanut rahat. Se mitä tapahtuu, ei ole tärkeää, vaan se miten siihen suhtautuu. Jääkö selittelemään, etsimään syyllistä vai syyllistääkö toisia omista epäonnistumisista. Aina voi katsoa peiliin, ja miettiä mitä olisin voinut tehdä toisin, mutta jos sekään pohdinta ei tuota tulosta, on vain sivuutettava ja jatkettava eteenpäin. Asia ei saa jäädä vaivaamaan. 
Ajattelen että kaikella tarkoitus, epäonnistumisen tarkoitus on myös oppia siitä. Ei voi kuvitella olevansa "paras", kyllä siitä ajatuksesta maanpinnalle tiputetaan, ehkä myös oppia huomaamaan että kaikki ei kuitenkaan tule minusta itsestäni, olen riippuvainen "yläkerran avusta", se minun on aina muistettava. Myös muistutus siitä että ei ole itsestäänselvyyksiä vaan kaikki on loppujen lopuksi korkeimman kädessä, itse emme pysty kaikkeen vaikuttamaan. 

Toistan vielä, ei ole väliä mitä tapahtuu, vaan sillä miten siihen suhtautuu, sillä on väliä, tämä pätee kaikkeen ja kaikkiin, tilanteessa kuin tilanteessa. 

Joskus olen ajatellut että onko minusta tullut kylmä ihminen kun enää tunne niin vahvasti surua, mikäli kyseessä on asiakas joka on menettänut läheisen. Alussa tunsin, kyyneleet tulivat herkästi omiinkin silmiin välillä istunnoissa ja tunsin surun fyysisestikin. En enää, mutta ajattelen että ehkä nuo tunteet on nyt otettu pois, tarkoitus ei ole mennä liian syvälle asiakkaan tunteisiin, se syö itseä liikaa. Se on suojautumiskeino jonka olen oppinut.
Tunnen myötätuntoa, tottakin, mutta suru on vieras tunne. Hyvä niin, sillä silloin jäisin vatvomaan mielessäni asiaoita. Aikoinaan ollessani vaikka jonkun tuntemattoman sukulaisen hautajaisissa, tunsin vainajan läheisten surun niin vahvasti että minun piti pidätellä itkuani etten olisi puhjennut ääneen itkemään. En surrut vainajaa, surin sitä surua mitä omaiset tuntevat, se suru oli joskus niin suuri. Jos näin tuntisin vieläkin, ei työstäni tulisi mitään, en pystyttävä erottamaan omat tunteensa toisten tunteista.

Joskus asiakkaat kysyvät, tai ennemmin olettavat, että työni on raskasta. Ei se ole, se antaa minulle voimaa ja energiaa. Jokainen istunto, vaikka olisin kuinka väsynyt alkaessani, antaa minulle energiaa. Keskittyminen vie ehkä voimaa, on keskityttävä täysillä ja omat ajatukset on työnnettävä syrjään, se voi joskus vielä voimia,mutta siitäkin palautuu . Oma vapaa-aika ja oma elämä, että se on järjestyksessä, se on tärkeää. Välillä muistutan itseäni että työ on ykkönen elämässäni, kaikki muu pyörii sen ympärille. Koetan viettää vapaa-aikani siten että jaksan työssäni, liikun luonnossa, lenkkeilen, koetan mennä ajoissa nukkumaan, hyvät unet ovat tärkeintä, mutta sallin itselleni myös pientä lipsumista. Kaikessa ei tarvitse olla täydellinen...

Työ on työtä, ja se että olen oppinut ottamaan tämän työnä ja tehtävänä jota suoritan täällä maan päällä, kuten jokainen meistä suorittaa omaansa. Ei ole yhtä tärkeää työtä, vaan jokaisen työ on tärkeää. Ei voi nostaa yhtä työtä ylitse muiden eikä minunkaan ole tarkoitettu asettamaan omaani muita tärkeämmäksi. Välillä olen miettinyt sitä että arvostanko itse omaa työtäni tarpeeksi, kun jostakin tulee itsestäänselvyys, sitä ei aina pysähdy ajattelemaan.

Toisaalta ajattelen että kaipa arvostan koska edelleen jatkan työtäni. Se on paras palkinto hyvin tehdystä työstä ihanan vaativien asiakkaiteni lisäksi. 




Joskus on päässä niin monta asiaa mistä voisi kirjoittaa, välillä pää on aivan tyhjä. Silloin kun ei ole asiaa, on parasta olla hiljaa. Nyt alkoi niin monta asiaa risteillä mielessä etten tiedä miten saan sen kaiken järjestymään loogiseksi tekstiksi...koetan kuitenkin, en mieti mitä kirjoitan, annan vaan mennä...katsotaan mitä tulee vai joudunko pyyhkimään tekstin pois.

Joskus asiakkaat kyselevät minusta itsestäni. Milloin kaikki alkoi, olenko jo lapsesta asti nähnyt asioita jne. Yhteenkään kysymykseen ei ole helppo vastata, oikeastaan ei ole kyllä ja ei vastausta. Asioita on vaikea selittää lyhyesti, silloin kun jokin asia on itselleen itsestään selvyys, sitä on vaikea selittää. Jotkut asiat on meille sisälle rakennettuja, niitä ei voi aina sanoin selittää, kuten ei sitä miten kanavointi toimii käytännössä, miten näen asioita yms. Ne vaan ovat osa minua, ei sen kummempaa. 

Kuitenkaan arkipäivässä, jolloin olen "oma itseni" en koe enkä näe mitään ihmisistä. Ihmisten asiat eivät minua kiinnosta siinä mielessä että tuntisin edes tarvetta siihen. " Aina luvan kanssa" ja lupa on silloin kun asiakas itse pyytää kanavointia. Tosin joskus on tullut pakottava tarve sanoa jotain vaikka lupaa ei olisikaan, silloin pyydän mielessäni varmistusta asiaan, saanko sanoa..varmistus voi tulla vaikka siitä että henkilö itse alkaa puhua edesmenneestä äidistään, juuri siitä jota viesti koskee ilman että olen ottanut asiaa puheeksi. 

Harvemmin kuitenkin näin, ne jotka joskus tulevat sanomaan vapaa-ajallani minulle; "Katso nyt minulle jotain tai näetkö minulle mitään" sanon vaan että työ on työtä ja tuskin kampaajakaan kulkee aina sakset taskussaan valmiina vapaa-ajallaan leikkaamaan ihmisten hiuksia.:) 

Tästä minun ei pitänyt puhua ollenkaan, tuo aihe mistä kirjoitin ei ollut mielessäni, se vaan tuli..kaipa silläkin on tarkoitus. 

 Kerroin jotain erostani edellisessä päivityksessäni. Silloin kun oli vaikeinta, huomasin että monet ystävät joita aikoinaan vuosia kannustin, tuin ja autoin heidän omissa suhteissaan, eivät juurikaan välittäneet kuunnella minun asioistani . Pitkäaikaisin ystäväni, jota olin useampia vuosia tsempannut ja koettanut auttaa hänen vaikeassa suhteessaan, sanoi minulle;( olin muutaman kerran...siis todella muutaman kerran...puhunut vaikeuksista suhteeessani) "Älä enää jaksa jauhaa samaa!" Tämä ystävyys jäi taakse, tosin ei tuon sanomansa takia, vaan monen muun asian takia. 

Olenko katkera tuolle ystävättärelleni? En suinkaan, vaan helpottunut. Päästin irti siitä mikä oli minua ahdistanut minua jo vuosia. En pitänyt  hänen tavastansa  toimia joissakin asioissa ja se ahdisti, tuo ystävyys oli tullut jo tiensä päähän, se ei enää antanut minulle mitään. Uskon että maailmankaikkeus, Jumala tai miksi sitä haluaakaan kutsua, laittaa asioita tapahtumaan silloin kun on aika päästää irti, jos emme itse osaa päätöstä tehdä. 

Kirjoittaminen on hyvä keino käsitellä omia tunteitaan. Kun en halunnut rasittaa ystäviäni omilla murheilla, kirjoitin. Käsittelin niissä omia tunteitani, eroani ja turhautumistani ja pettymistäni exääni. Taisin välillä oikein olan takaa haukkuakin häntä ja hänen toimintaansa, en kuitenkaan kirjeitä hänelle antanut. Poltin ne. Ajattelin että kyllä maailmankaikkeus vie perille sen minkä katsoo tarpeelliseksi, ei minun sitä tarvitse tehdä. Samalla kävin läpi omia tunteitani, oikeastaan koin sen paljon terapeuttisemmaksi kuin jos olisin, kuten ex-ystävättäreni sanoi "jauhanut samaa" jatkuvasti ystävilleni. 

Haluan päästää irti vihasta, joku on sanonut että vihan tunteminen jotakin kohtaan on kuin joisi itse rotanmyrkkyä ja jäisi katselemaan kun rotta kuolee... aika osustasti sanottu mielestäni. En vihaa exääni, en tuhlaa tunteitani sellaiseen joka vain syövyttää minua sisältäni. Hän on  hyvä mies, hän vaan teki asiat väärällä tavalla, väärässä järjestyksessä. Asiat olisi voinut hoitaa toisinkin. Me molemmat olimme ja olemme edelleen hyviä ihmisiä, emme ehkä olleet sitä enää toisillemme, mutta ehkä joskus molemmat  olemme sitä jollekin toiselle. 

En halua käyttää menneisyyttä tekosyynä olla luottamatta ihmisiin, tässä puhun lähinnä rakkaussuhteissa, on annettava itselleen ja toiselle mahdollisuus. Jos petyn, entä sitten, jos luottamustani käytetään väärin, entä sitten... se on vain elämää, aina tulee uutta ja parempaa tilalle. Kun luopuu jostakin joka ei anna itselleen enää mitään, uutta annetaan tilalle. Se on universumin laki, tyhjä tila täyttyy, aina, kun vaan antaa itselleen luvan päästää irti menneestä. 

On annettava itselleen mahdollisuus luottaa, toiselle olla mahdollisuus luottamuksen arvoinen ja olla myös itse sen arvoinen. Jos se ei kanna, tulee uutta, menneisyys ei saa olla tekosyy johon vedota ja väistää vastuuta ihmissuhteissa. Olen usein kuullut sanottavan että "on vaikea luottaa kun silloin aikoinaan joku petti luottamukseni". Viis siitä, se on tekosyy olla uskaltamatta luottaa. Emme me mene rikki jos petymme ihmissuhteissa, aina on annettava itselleen mahdollisuus luottaa. Uudet ihmissuhteet ovat kasvunpaikka, itselle ja toiselle. Luottaminen ei tarkoita sinisilmäisyyttä, jos toisessa, tai itsessä,on piirteitä joista ei pidä tai joita ei hyväksy, on annettava hieman aikaa muutokselle.
Toista ei voi kuitenkaan muuttaa mieleisekseen eikä toinen voi muuttaa meitä, muutos tulee jokaisen omasta sisimmästä jos siihen on halua. 
Liian paljon yritämme muuttaa toista ihmistä  mieleiseksemme  ymmärtämättä että voimme muuttaa vain omaa asennettamme ja suhtautumistamme. Jos sitä emme pysty muuttamaan, silloin on turha haaskata aikaa suhteeseen tai asiaan joka ei anna meille hyvää oloa. Aika on jättää taakse ja jatkaa eteenpäin. 

Enpä tiedä tuliko edes kaikki mitä mielessä oli tässä sanottua, mutta jatkan taas juttua kun päässä alkaa tekstiä virrata. Huomenna armo uus, aamusta vietävä tyttärentytär uimahallille kahdeksaan, sitten tunnin lenkki, päivällä 4 puhelua, yksi asiakas kotiin, viideltä lopetan työt , sitten kauppaan ostamaan ruokatarvikkeita äidilleni, siivousta hänen luonaan, illalla vielä neiti yökylään kun tyttäreni on yötöissä, siinäpä se on minun huominen päiväni, aivan tavallinen päivä.