Mitä nyt mieleen juolahtaa...

Tuo otsikko ei ole minun keksimäni, satuin sen vaan lukemaan Kauneus ja Terveys-lehdestä hammaslääkin aikaani odotellessani. Yhtä hyvin voisin kysyä miksi naiset valehtelevat, tai ihmiset yleensäkin... Tuossa lehdessä lukija kysyi psykologi Ilona Rauhalalta (muistankohan nimen oikein?) miksi hänen miehensä sepittää tarinoita, toisin sanoen valehtelee, vaikka jää niistä yleensä kiinni.

Sinänsä tuo teksti oli minulle ajankohtainen. Samaa olen miettinyt itsekin, miksi miehet (tai mies, en yleistä, mutta minun kohdallani on yleensä miehestä kysymys.) 
Oikeastaan tuo miksi-kysymys ei ole oleellinen, vaan se mitä asialle aikoo tehdä, salliiko valehtelun vai en. Minä olen päättänyt että en salli. Myönnän, joskus olen sortunut samaan, "puhelin on äänettömällä, en voinut vastata", vaikka olisinkin voinut , katsonhan minä siitä huolimatta puhelinta ja olisin voinut soittaa takaisin jos vain olisin halunnut, olen väittänyt olevani muualla kuin missä olenkaan, ihan vaan sillä että totuus on ollut että en vain ole juuri silloin halunnut tavata...olen ehkä halunnut välttää kertomasta totuutta etten loukkaisi. 

Jotkut välttävät kertomasta totuutta välttääkseen riitoja, jotkut välttääkseen loukkaamsta, joku voi vain olla valehtelija luonteeltaan ja valkoisten valheiden lipsauttelua ei edes pidä itsekään  valehteluna. Varsinkin jos toinen uskoo tai haluaa uskoa jatkuviin ontuviin selittelyihin ja valheisiin. 

Valheen käsitys muutenkin on himmentynyt. "Valkoisten valheiden", totuuksien kiertäminen ja varsinkin sen myöntäminen että on tullut vähän valehdeltua on vaikeaa, totuudesta on tullut suhteellinen käsite ja valehtelusta osittain hyväksyttyä. Sitä harrastavat kaikki, onko se kun mies kysyy paljonko maksoit noista kengistä ja  vaimo pienentää summa puolella, valehtelua? Varsinkin jos ne on omilla rahoillaan hankkinut. On se, jos tarkkoja ollaan, mutta ehkä oleellista on se miksi tilanne on päässyt sellaiseksi että asioita on kaunisteltava, miksi vaimo yleensä on tilivelvollinen omien rahojensa käytöstä? 

Ihmissuhteissa valehtelu on tavallista. Minun viimeisin suhteeni kariutui ehkä  tästä syystä. Olisin ehkä voinut ummistaa silmäni ja jatkaa jos en olisi välittänyt. Mutta en osaa olla välittämättä, en voi olla suhteessa missä tunnen että minua ei arvosteta totuuden vertaa. En olisi halunnut tätä oppiläksyä enää. luulin jo että olin oppinut arvostamaan itseni, mutta ilmeisesti en vielä tarpeeksi.  Tarkoitus tälläkin ihmisellä joka tuotiin minulle, ihana ihminen mutta piti tapahtua se mikä tapahtui että osaisin päästää irti. Kerta kerralta se käy helpommin, enää en jää roikkumaan ihmissuhteeseen jossa maailmankaikkeus viestittää "tämä ei ole parasta mahdollista sinulle." Kuuntelen viestejä ja opin, kolmen voima on se mihin uskon; kun joku asia tapahtuu kolme kertaa,  minä teen ratkaisuni ja  tottelen maailmankaikkeutta.  Minä en aina tiedä omaa parastani, haluan asioita jotka kuitenkin eivät ole minun parhaakseni, hangottelen vastaan ja koetan ummistaa silmäni totuudelta koska "minä haluan"... Onneksi on joku korkeampi voima joka ohjaa, sitä vain on kuunneltava.
Kaiken lisäksi suhde keski kolme  kuukautta, kolme päivää ja kolme tuntia, voiko sitä enää väärin ymmärtää?

Olen miettinyt sitä  kuinka annamme menneisyyden vaikuttaa uusiin ihmissuhteisiin. Jos menneisyydessä on pettämistä, on vaikea luottaa toiseen ja menneisyys tunkee väliin. Mitä väliä mitä menneisyydessä on kokenut, sen voi jättää taakse ja antaa uuden mahdollisuuden uudelle. Menneisyyttä tuodaan meille ihmissuhteissa niin kauan kuin osaamme päästää irti, oppia luottamaan, myös itseemme ja ennenkaikkea itseemme. Se että on pettynyt ihmissuhteissa ja antaa sen estää itseään menemästä eteenpäin, kertoo enemmänkin siitä että ei luota itseensä. On vaan opittava luottamaan itseensä, siihen että ei säry vaikka aina kohdalle tuleva ihminen ei toimikaan odotustemme mukaisesti. Silloin on vaan tehtävä päätös: Sopiiko tämä minulle, hyväksynkö tämän ja jos vastaus on "ei", on taas jatkettava eteenpäin ja katsottava mitä tulevaisuus tuo. Aina se tuo uutta, mutta ehtona on päästää irti menneestä. Jos emme ole päästäneet irti, sama tilanne toistuu, uudessakin ihmissuhteessa. Siinä piilee oppiläksy jota ei pakoon pääse, se tuodaan eteemme aina uudelleen kunnes sen oivallamme. Kolme kertaa, joskus neljäkin jos emme ala oppia. Sen takia kysymme usein "miksi minulle aina tuodaan tälläisiä tilanteita/ihmissuhteita.?"

Joku kysyi kerran minulta että mistä sen "oikean" tunnistaa. Jokainen on oikea siihen hetkeen, jokainen suhde on merkityksellinen, eikä ole "väärää" ihmistä. Jokaisesta voi oppia ja jokainen tuo oppiläksyä. Kun olemme läksymme oppineet tulee "oikea." Hänet tunnistaa siitä että suhde menee omalla painollaan, kaikki on helppoa. Suhteen eteen ei tarvitse ponnistella vaan kaikki on selvää, molemmat etenevät suhteessa samaan tahtiin eikä toisen tarvitse vaatia tai hoputtaa toista. Ei ole turhaa vääntämistä eikä kääntämistä, asia etenee omalla painollaan. Siitä sen tunnistaa. Valitettavasti ennen sitä, varsinkin varttuneemmalla iällä, on käytävä läpi sitä ennen toisenlaisiakin suhteita. Oppiaksemme oman arvomme ja oppiaksemme jättämään menneisyyden taakse, oppiaksemme oman arvomme jotka menneisyyden suhteet ovat usein himmentäneet. 

Juttelin kerran tuttavani kanssa. Tilanne oli sellainen etten voinut paneutua asiaan syvällisemmin mutta se mitä hän sanoi jäi mieleeni. Hän puntaroi omaa avioliittoaan ja mainitsi ettei hän ymmärrä miksi hän tuhlaa elämäänsä suhteessa mikä ei anna hänelle mitään. En tainnut edes vastata, en ennättänyt, mutta jälkeenpäin mietin että miksi-kysymys on maailman turhimpia kysymyksiä. Tuossa tilanteessa oikea kysymys olisi "mitä aioit asialle tehdä?" 

Miksi ihmiset valehtelevat?  Johtunee siitä että se on helpoin tapa livahtaa pois tukalasta tilanteesta. Sen, joka joutuu valehtelemaan, ehkä hänenkin kuuluisi miettiä, miksi hän valehtelee vaikka ei valkoisia valheita itselleen myöntäisikin...onko motiivi todella olla armollinen toiselle, jos on, sen hyväksyn, kerran kaksi kertaa, mutta en enää kolmatta.
Minä olen jo oppinut kuinka maailmankaikkeus toimii, sen oppiminen vei minulta koko elämän tähän asti. En enää hyväksy valheita ihmissuhteissa, annan mahdollisuuden; Kysyn, "miksi valehtelit?"  Jos en saa vastausta, anteeksipyyntöä tai hyvää selitystä, (toisaalta valehtelulle ei ole hyvää selitystä) annan asian olla ja kysyn itseltäni mitä aion asialle tehdä...olen antanut mahdollisuuden, kolme kertaa, enempiä mahdollisuuksia ei minulta liikene, en tuhlaa aikaani siihen mikä ei ole tarkoitettu vaan siirryn eteenpäin koska tiedän että uutta tulee, kerta kerralta helpompaa ja parempaa mutta se vaatii irtipäästämistä. Näin maailmankaikkeus toimii.







 

 

Lauantai-ilta ja istun yksin kotona. Ei tee mieli lähteä mihinkään, ei tee mieli tehdä mitään erityistä, kuuntelen itseäni ja haluan olla yksin. Koen että minulla on seuraa, vaikka yksin olenkin, en ole yksinäinen ja välillä oikein nautin että saan olla yksin. Seuranani ovat ne ihmiset jotka joskus tämän lukevat, tänään tai huomenna tai kuukauden päästä ja se seura riittää täksi illaksi. 

Istunnot puhelimessa kestävät 50 minuuttia. Se on lyhyt aika ja usein tuntuu, luulen että asiakkaistakin tuntuu samalta, että aika mennä hupsahtaa nopeasti. Silloin kun olemme korkealle virittäytyneitä, teemme jotain innostavaa, aika menee nopeasti. Kun taas olemme jostain syystä matalimmoissa energioissa, aika matelee. Tästä tiedät itse milloin olet virittäytynyt korkeimpiin energioihin. Koeta pysytellä niissä, tässäkin asiassa, sillä mitä tunnet, millaiseksi olosi tunnet, sillä on merkitystä. Asiat luistavat omalla painollaan kun olet "korkeimmissa energioissa", matala energiataso saa aikaa turhautumista, tuskastumista ja asioiden junnaamista paikoillaan. Tarkkaile tunteitasi ja tunne energiatasosi, näin luot omaa elämääsi ja huomaat pystyväsi vaikuttamaan  siihen miten asiat menevät eteepäin elämässäsi. Kun olet allapäin. turhautunut tai masentunut , et voi olla kovin korkealla energiatasolla. Silloin asiat junnaavat eivätkä mene eteenpäin, ratkaisua ei löydy. Heti kun hellität, teet sitä mikä sinulle tekee hyvää ja antaa hyvän mielen, ponkaiset korkeammalle energiatasolle, silloin asiat alkavat näyttää valoisamman puolensa. 

Tosi on ettei aina pysty pysyttelemään korkeimmissa "sfääreissä." Riittää kun tiedostaa tämän ja pyrkii pois matalista negatiivisistä energioista tietoisasti niin  asiat alkavat selvitä, tavalla tai toisella. Itsensä sääliminen, toisten tai olosuhteiden  syyttely tilanteesta ei auta, muistathan, tätä korostan yhtenään: Kaikki lähtee itsestä! Ei väliä mitä on tapahtunut, sillä on väliä miten siihen suhtaudut 

Ajattelen usein  istunnon loputtua asiakkaasta; "olipa siinä ihana ihminen!" Ajattelen että jos tuntisin hänet "oikeassa elämässä" meistä varmaan tulisi ystävät. Kuitenkaan, kaikkien kanssa minun ei tarvitsekaan ystävystyä  kuin sen pienen hetken ajan, tuo lyhyt hetki riittää silloin kun sielunyhteys on saavutettu.
Se  lämmin hetki kun saan kunnian jakaa asiakkaan elämän pienen hetken ajan, lämmittää mieltä.  Asiakkaat antavat voimaa ja energiaa, vahvistavat minua; he ovat elämäni enkeleitä, toivottavasti pystyn tuomaan saman tunteen heille. Kanavointi on vuorovaikutusta, energian siirtoa eikä siihen tarvita asiakkaan puolelta sanoja, tunnen energiat ja useimmiten  ne ovat lämpimiä ja vastaanottavaisia, heille kiitos siitä että saan tehdä tätä ihanaa työtä. 

Ihan konkreettisestikin olen tavannut enkeleitä, ihmisenkeleitä. He ovat niitä jotka auttavat, opastavat ja opettavat ja heihin saattaa törmätä ihan tavallisessa arjessakin, heidät pitää vaan huomata. 

Tästä tapahtumasta on jo aikaa kymmenisen vuotta, tuoreimpiakin esimerkkejaä olisi, mutta tämä jäi elvästi mieleeni. Olin silloin itse innostunut enkeliasioista, olin tuttavani  luona Tukholmassa ja saatoimme, tai minä puhuin hänelle enkeleitä, sattuneesta syystä johtuen. Syy tosin ei ole tässä oleellinen. 
Olimme kaupungilla kun vastaan tuli hieman laitapuolen kulkijan oloinen mies. Hän kysyi jotain, mutta tuttavani  vain pyyhälsi hänen ohitseen. Minä pysäytin sisareni ja sanoin että kuuntele mitä tuo mies puhuu, hänellä on asiaa...Kellon aikaa tuo mies vain kysyi, mutta muistan hänen silmänsä, niin sinisiä silmiä en ollut eläissäni nähnyt. Sanotaan että enkeleillä on siniset silmät.... 

Toinen tapahtuma samalta päivältä, olimme sairaalassa katsomassa tuttuamme. kävelimme käytävällä kun taas tuli nuorehko, epäsiistin oloinen muorimies vastaan. Hän pysähtyi kohdallamme ja kysyi jotain ja taas tuttavani kiireesti koetti ohittaa tuon pojan ja hänen kysymyksensä. En itse saanut selvää mitä hän halusi ja kutsuin tuttavani takaisin. Poika kysyi jonkin  osaston sijaintia, tiedämmekö miten sinne mennään... ei sen vaarallisempaa. Jutun idea oli se että koetin aikaisemmin selittää tuttavalleni että kun ihmiset tarvitsevat apua, meidän on autettava , tässä tuotiin mahdollisuus harjoitella ihan konkreettisesti.  Ei tuossa suurta vaadittu, hetken pysähtymien kiireen keskellä on iso apu toiselle. 

Olin kerran Kuopiossa rautatieasemalla menossa junaan. Asemalaiturille mennessä on portaat ja portaiden alapäässä seisoi nainen suurten matkalaukkujen kanssa. Ihmiset menivät hänen ohitseen, kukaan ei pysyhtynyt auttamaan. Kysyin häneltä voinko auttaa laukkujen kantamisessa, hetkessä saimme laukut ylös. Taas pieni hetki joka ei paljon minulta vaatinut, mutta toi itselleni ja varmaan tuolle naisellekin iloa, sain olla hetken enkelinä hänelle. 

Toinen tapantuma Kuopiosta. Olin lähdössä Iisalmeen junalla, päivä oli mennyt istunnoissa, minulla oli iso kasa taulunpohjia kantamuksena ja olin väsynyt. Juna oli jo raiteilla odottamassa ja hyppäsin siihen. Melkein tyhjä vaunu, vain muutama matkustaja kun taakseni istui nuori tyttö joka puhui puhelimeen. Kieltämättä ärsytti, ajattelin että tyhjiä paikkoja olisi kauempanakin, tuotako minun on kuunneltava matkan ajan?  Ärsytys kasvoi, mietin jo vaihdanko paikkaa, kun kuulin hänen sanovan puhelimeen:" Nähdään sitten Pasilassa!" Siis mitä? Eihän tämä Helsinkiin mene vaan pohjoiseen....Kysyin tytöltä onko hän nyt varmasti oikeassa junassa...hän oli mutta minä en, juna pohjoiseen lähtee vastakkaiselta raiteelta.
Tämä enkeli, vaikkakin ärsyttävä sellainen, pelasti iltani. Ilman tuota puhelua olisin joutunut menemään Suonenjoelle, se oli seuraava pysäkki, odottelemaan siellä muutaman tunnin  pohjoiseen menevää junaa pienellä asemalla jonka odotushuonekin olisi jo ollut kiinni. Enkeli tavallaan tämäkin tyttö. 

Enkeleiden tarkoitus on opettaa. Myös haastavat ja vaikeat ihmiset elämässämme voivat olla enkeleitä vaikka emme heitä aina sellaisiksi miellä. He tuovat meille oppiläksyjä joiden tarkoitus on auttaa meitä elämässämme päästämään irti jostakin meitä rasittavasta. Jostakin joka estää meitä menemästä eteenpäin. Tarkoitus on kokea, oppia, oivaltaa jotain, mahdollisesti jättää taakse ja jatkaa matkaa. Se aiha vaatisi syvällisempää pohdintaa joten sen jätän johonkin muuhun kertaan. 

Toinen lukunsa on nämä Taivaalliset enkelit. Heitäkin on ja uskon heihinkin, mutta sekin on oma lukunsa. Monet ovat nähneet ja enenkaikkea kokeneet enkeleiden johdatuksen, siitä ehkä joskus toiste. 

Kuten Jope Ruonansuu laulaa;" Ollaanko enkeleitä toisillemme", vastaus on ; "ollaan vaan, eikä se paljon meiltä vaadi. "

 

Joskus kun aamulla herään, oloni on ihmeen onnellinen..ei aina, harvoin, mutta tämä aamu oli juuri sellainen aamu. Ei ollut edes varsinaista syytä mistä onnellisuus johtui, se tunne vaan oli herätessäni päällimmäinen tunne.  
Lenkkeily on jäänyt minimiin kesän lämpimien säiden takia, aamulla ei ole ennättänyt, päivällä ei voi kun on liian lämmintä. illalla ei jaksa. Tekosyitä laiskuudelle ehkä...
Tuossa onnellisuuden puuskassa ajattelin että nyt on aika alkaa taas huolehtimaan kunnosta ja lähdinkin reilun tunnin lenkille. Kävellessäni metsäpolkuja mietin niitä näitä, ajatukset on vaikea pitää koossa metsässä ja luonnossa, mikä sinänsä on ihan hyvä asia, ajatusten voi antaa tulla ja mennä, niihin kuitenkaan sen kummemmin keskittymättä, luonto hoitaa ja tyhjentää päätä turhasta. Koen luonnossa liikkumisen virkistävänä juuri siksi että siellä ei voi keskittyä vatvomaan vaan yhtä asiaa. Joskus lenkkeilyn jälkeen olen ajatellut etten edes muista mitä olen miettinyt liikkuessani vai mietinkö yhtään mitään....pää tyhjenee turhasta painolastista.

Tänä aamuna jokin häiritsevä ajatus jostakin tuli mieleeni. Ajatus jostain ihmisestä tai asiasta, en aihetta  enää edes  muista, mutta kyseessä oli negatiivinen ajatus. Sysäsin sen syrjään. Tänään en vaivaa päätäni turhalla. Negatiivisuus vie virettä heti alaspäin ja onnellisuus on poissa. Miten vaikea on joskus pysytellä tuossa onnellisuuden olotilassa.
mutta tarkkailemalla ja tiedostamalla omia ajatuksiaan se onnistuu. 

Myös turha asioiden suunnittele häiritsee  tuota onnellisuuden olotilaa. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, tekemättömät työt rasittavat. "Pitäisi" sana on huomioitava, ajattelen että meitä ei koskaan käsketä "ylhäältä" tekemään asioita, ennemmin meitä ohjataan ;"sinun pitäisi", se muodostuu aivoissamme joskus painostavaksikin asiaksi, "minun pitäisi" tehdä sitä ja tätä, mutta kun en saa aikaiseksi juuri nyt.
Itse huomioin kyllä "pitäisi"- ajatukset, mutta olen nykyään vitkuttelija; teen asian vasta kun siitä on tullut "minun pitää"-ajatus . Se saa minut lukemaan vesimittarin juuri sinä viimeisenä päivänä kuin lukema on  viimeistään ilmoitettava, vaikka olisin sen voinut tehdä aikaisemminkin, tämä vaan esimerkkinä.
 En enää hötkyile, annan asioiden mennä viime tippaan, en patista enkä rasita itseäni tekemättömillä töillä, tiedän että kaikki tulee tehtyä, vaikka siinä viimeisessä kuuluisassa tipassa. Tämä on minulle uutta, olen muuttanut asennettanani tekemättömiin töihin ja huomaan että kiire on vähentynyt. Kiire on itse luomamme illuusio, pään sisällä oleva tunne ja oma asenne kiireeseen ratkaiseen. Antaako tunteen vaikuttaa vai ei. Oma asenne on tärkein. Ei väliä mitä tapahtuu, vaan se miten siihen suhtautuu, se määrittää kiireenkin.

Palatakseni tuohon "onnellisuuspäivään." Tänään olen siis ollut onnellinen. Pitäisikö tässä vaiheessa päivää jo lieventää "suht onnellinen" .. Pikku harmitukset vähensivät onnellisuuttani, huomasin että nuorin  kissani,( minulla on 2 kissaa), oli pitänyt saunaa vessanaan joitakin  kertoja. Luulin että pikku- ketale (kaikessa rakkaudessa) oli jo aivan sisäsiisti. Ei auta kuin pestä saunan lattia, ja estää kissan pääsy sinne. Hiekkalaatikon siivoamine useammin, vaikka päivittäin sen jo nytkin  putsaan. Kuten todettu, ei väliä mitä tapahtuu, tärkeitä miten siihen suhtautuu, en syytä kissaa. Joitakin kielteisiä ajatuksia mies-ketaleistakin ( tuokin sanottu kaikessa rakkaudessa ) kävi mielessä, mutta niihinkään en sen syvemmin keskittynyt. Toisaalta, vastikään tapaamani  mies-tapaus lievensi tätä ajatusta, on niitä toisen huomioonittavia ja huolehtiviakin  miehiä, minä vaan en ollut valmis ihan niin nopeaan toimintaan, haluan vielä nauttia sinkkuelämästäni. No, tästä sitten lisää kun ihmissuhteista puhun. 

Varmaan monet jotka ovat minulta kanavoinnin ottaneet, ovat huomanneet että juttu rönsyää. Minun on vaikea keskittyä vain yhteen aiheeseen, välillä menemme aasinsiltaa toiseen aiheeseen, palaamme entiseen ja jatkamme kolmannesta. Se on ominaista minulle, huomaan että vaikka koetan tässäkin blogissani pysytellä otsikon puitteissa, se ei onnistu.
Mutta väliäkö sillä, onnellisuuspäivän idea on keskittyä siihen hyvään mitä elämässä on ja jättää se mikä rasittaa pois mielestä, vaikka edes yhdeksi päiväksi. Aina kun negatiivinen ajatus, (ja niitä meillä kyllä riittää) tulee mieleen, se vaan on häädettävä pois. Olipa se huoli jostakin, negatiivinen ajatus asiasta tai jostain ihmisestä, ihan mikä tahansa, mikä vie onnellista olotilaa alemmaksi, siihen ei pidä keskittyä. Ajatuksiaan voi tarkkailla, niillä on merkitystä.
Tunteilla ja se mitä tunnemme. niillä on merkitystä meille itsellemme. Luomme elämäämme niiden kautta. Sitä saa mitä tilaa, sitä niittää mitä kylvää jne. Nuo sanonnat liittyvät myös ajatuksiimme. Luomme itse omaa elämäämme. Emme aina ymmärrä miten mahtavia luojia olemme. Joku, jossakin pitää kirjaa elämästämme, siinä on ne plussat ja miinukset jotka olemme elämän varrella itse itsellemme keränneet, omilla ajatuksillamme ja teoillamme . Kun olemme plussan puolella, elämä väistämättä tuo hyvää; vetovoiman laki toimii.   Sillä kaikki lähtee itsestä....

Jokainen päivä voisi olla onnellisuuspäivä. Se lähtee jokaisen omista ajatuksista. Siitä millaisia ajatuksia ajattelee, mitä puhuu toisista ja itsestään. Se hyödyttää meitä itseämme kaikkein eniten ja sitä kautta ihmisiä joiden kanssa olemme tekemisissä. Kun nyt luet tätä, niin mieti voisitko sinä itse pitää itsellesi onnellisuuspäivän? Se ei vaadi paljon, se ei vie aikaa, se vaatii vaan että tarkkailet ajatuksiasi ja puheitasi yhden päivän ajan. 

Viikko olisi jo hieno saavutus mutta yksikin päivä riittää huomaamaan miten helposti negatiiviset ajatukset tipahtelevat mieleen ja ne vaikuttavat tunnetilaamme. Tunteet ovat mittari, se miltä meistä tuntuu, kun tuntuu hyvältä ja seesteiseltä, luomme itsellemme hyvää, kun olemme negatiivisuuden vallassa, emme voi hyvin, silloin miinuksia tupsahtelee tilillemme. Riittää kun oivaltaa idean, siinä on hyvä alku alkaa muokata omaa elämäänsä. 

Jostain syystä minun on tämä kirjoitettava, ei välttämättä liity edes teemaan, mutta katsoin jokin aika sitten dokumenttia miehestä joka oli menettänyt molemmat jalkansa onnettomuudessa. Yksi lause jäi mieleeni, en tarkkaan sananmuotoa muista mutta jotenkin näin sen meni tuon miehen sanomana:
" Jumala ei tunne sääliä, onnettomuudenkin hetkellä hän ohjaa säälimättä eteenpäin ja kysyy mitä aioit nyt elämälläsi tehdä."
Hän oli kääntänyt onnettomuuden voitokseen, teki asioita mitä ei moni "jalallinenkaan" tekisi, harrasti monia asioita ja kävi puhumassa nuorille ja lapsille. Sisukas mies jota Jumala ei säälinyt. 

(Kuvassa Aapo ja Nipsu-kissani. )

Viimeisen puoli vuotta olen opiskellut. Nimittäin ihmissuhteita. Tälle kurssillehan ei tarvitse hakea, siihen vain valikoituu jostain kumman syystä. Joskun se vaan tulla tupsahtaa eteen odottamatta, joskus sitä joutuu odottelemaan, mutta suurin osa ihmisistä sen joutuu läpi käymään, jotkut useampiakin kertoja. 
Se kestää, osallistujista riippuen, päivästä vuosikymmeniin, minun edellinen kurssini kesti yli kaksikymmentä vuotta. Alkoikin olla jo pienoista kurssiväsymystä joten nyt voin jo todeta, onneksi se loppui vuosi sitten. Hieman siitä ennätin huilata, sitten taas tuli kutsu uudelle kurssille. 

Tietenkään se ei ollut pakollinen, luulen kyllä että minua koetettiin jostain taholta kieltääkin osallistumasta, mutta, itsepäinen kun olen, änkesin väkisin mukaan vaikka jo heti kurssin alkupäivinä tuntui että koko maailmankaikkeus on osallistumistani vastaan. No, minullahan on vapaus valita, käytin tuota valinnanvapautta ja päätin osallistua kun ei tässä nyt muutakaan tärkeää tekemistä ollut. Vaikka olisi ollut.  

Ei tälle kurssille kuitenkaan mennä kuin soitellen sotaan. On tiettyjä vaatimuksia: Osallistujia on vain kaksi, jos on useampia, he ovat sivuhenkilöitä, mutta häiritsevät kuitenkin opiskelua, joten mielellään, vain kaksi osallistujaa.
Kurssilla ei ole erillistä opettajaa, on vain kaksi oppilasta. Tosin he samalla ovat myös opettajia. Heidän tarkoitus on oppia ja samalla opettaa toista. Tämäkin onnistuu parhaiten jos molemmat ovat tästä yksituumaisia ja halukkaita ymmärtämään kurssin syvemmän tarkoituksen. Yleensä näin ei ole. 

Onneksi kurssi sentään on ilmainen, kaikesta kun nykyään saa maksaa. Jos ei kurssista mahdollisesti aiheutuvia  sydänsuruja lasketa, viehän nekin energiaa jonka voisi käyttää vaikkapa rahan ansaitsemiseen, siinä mielessä kurssista voi tulla kustannuksia. Tosin siinä tapauksessa, mikäli nyt on sydänsuruja ilmennyt, uusi kurssi auttaa, siinä olisi kuitenkin hyvä jo vaihtaa opiskelukumppania. Sekin vähän riippuu siitä ovatko molemmat opiskelijat oppineet ja halukkaita oppimaan lisää vai onko mittä tullut täyteen opiskelusta. Yleensä on. mutta jos ei ole, ei riitä että vain toinen haluaa jatkaa. päätöksen jatkosta on oltava yksituumainen. Silloin on jo sovittava selkeämmät säännöt jatkokurssille. 

 

Vaikka en ehkä kurssiltani parhaita arvosanoja saanutkaan, en silti koe reputtaneeni. Toisen osallistujan arvosanoja en tiedä ja kun olen maailman huonoin arvailemaan ja arvostelemaan toisen suoritusta, en lähde edes arvailemaan. Enkä tiedä onko toinen osallistuja mitään oppinut, sitäkään ei arvostelulautakunta minulle kerro. Siitä viis, oma oppi tärkeintä ja jotain opin. Minun kohdaltani kurssi päättyi enkä ihan heti haluaisi jatkokurssille, tai mistä sen tietää, mikäli toinen osallistuja olisi sopiva kurssikaveriksi. En oikein usko että saman kanssa kurssia jatkaisin, emme kuitenkaan onnistuisi edelleenkään  saapumaan samaan aikaa kurssipaikalle ja opiskelu vaatii että paikalla on oltava kun tunnit alkavat. 


Kurssin pituudet vaihtelevat. Pitkät voivat alkaa tuntua yksitoikkoisilta ja voi olla että jossain vaiheessa tekee mieli jo keskeyttää, toisaalta ne voivat kestää eliniänkin.  lyhyellä kurssilla voi jäädä tunne että jotain jäi kesken...  ei hätää siinä tapauksessa, se mikä on jäänyt kesken, aina siihen annetaan jatkomahdollisuus, tosin voi olla että toinen oppilas vaihtuukin. Ei ole epäonnistuneita töitä, on vaan keskeneräisiä, kuten taulujen tekeminen on minulla opettanut.   Tällä kurssilla ei voi epäonnistua, voi vain oppia. Jos siis haluaa, voi myös kieltäytyä oppimasta, mutta ei se maata kaada, aina annetaan uusi tilaisuus opiskeluun.  

Toki on ihmisiä jotka eivät opi, ei sitten millään, vaikka heille lyhytkursseja tuodaan jatkuvalla syötöllä. He käyvät kurssilla päivän-pari, "ei kiinnosta", aloittavat heti seuraavalla ja kun ei sekään miellytä tarpeeksi, aloittavat taas uuden. Tarjonta on loputon, mutta kaikella on rajansa. Ei hekään mille tahansa lyhytkurssille pääse, vaan on tyydyttävä siihen mitä sillä hetkellä on tarjolla eikä se välttämättä ole parasta mahdollista osallistujille itselleen. Olenkin ajaltellut että näillä jatkuvasti lyhytkurssien kävijöillä on syynsä jotka ovat:

A. Ego vaatii jatkuvasti ravintoa. Jos kursseja ei ole jatkuvasti tarjolla (  eikä valitettavasti olekaan. eihän kukaan jatka ainaista kurssien vaihtamista vaan välillä on oltava myös lepovaihe) niin mielen valtaa epätoivo, "en kelpaa" -ajatus valtaa mielen. Egoa on ruokittava ja huomiota on haettava, silloin voi epätoivoissaan valita itse kehittelemänsä kurssin jolle toiselle osapuolelle ei ole mitään pääsyvaatimusta. Näitä kursseja en suosittele, niihin voi jäädä koukkuun eikä niillä ole koulutuslautakunnan suositusta. Ne tuovat helpotusta hetkeen, mutta eivät juurikaan opeta mitään. Itse mielelläni  suosin pidempia koulutuksia. 

B. "Minähän en anna akkojen/ukkojen pompotella itseäni"-ajatus. Menneisyyden kokemukset, jotka vieläkin seuraavat taakkana perässä ja estävät osallistumisen pidemmille ihmissuhdekurssille. Kun kerran on joku minua huonosti kohdellut/pettänyt , enpä anna enää tilaisuutta itselleni pettyä- ajattelu. Hui hai, mitä siitä mitä menneisyydessä on tapahtunut, aina on annettava tilaisuus, ennekaikkea itselleen, löytää pidemmän kurssin kautta uutta. Joskus A ja B vaihtoehdot esiintyvät yhdessä, silloin en kyllä suosittele kurssia tälläisen osallistujan kanssa, ainakaan ensimmäiseksi kurssiksi. Mutta jos haastetta haluaa kurssille, niin tästä yhdistelmästä sitä kyllä saa, tosin tämä kurssi vaatii välillä kunnon lomia, tätä ei pysty yhtäjaksoisesti suorittamaan. 

C. Jokin minulle täysin tuntematon syy. En minäkään kaikkea tiedä!

Kurssin päätyttyä olisi hyvä pitää jonkinlainen valmistujaistilaisuus jossa kurssilaiset voisivat yhdessä käydä läpi kokemuksiaan ja oppimaansa. Harvoin tämä käytännössä toteutuu, siinä vaiheessa yleensä ollaan jo siinä pisteessä että ei siedetä toista enää silmissä/ toinen ei siedä vaikka toinen sietäisi/ välit ovat niin tulehtuneet että tilaisuudesta ei vaan tule mitään/ ei ole puhuttavaa keskenään tai jos olisi niin paljon mutta se puhe ei olisi painokelpoista/ jommallakummalla olisi halu jatkaa kurssia, toisella taas ei ja ihan turhan inkuttamiseksi se silloin menisikin joten päätöstilaisuus jää usein pitämättä. Se voi jäädä kalvamaan, siinä tapauksessa voi vaikka kirjoittaa kurssista blogiinsa. Jos ei muuta keksi. Ja tietenkin  jatkaa elämäänsä. 

 

Oman kurssini  jälkeen alan palailla maanpinnalle, huomenna vien taulujani näytille Iisalmen Osuuspankin ikkunaan, ovat siinä kesän ajan, Luohenkadun puolella. Käykäähän  katsomassa jos Iisalmessa liikutte. Otan myös asiakkaita vastaan Iisalmessa, joten jos aikaa jää käynnillänne, olette tervetulleita. Huomaan että kotisivullani on viikottaisen kävijälaskurin mukaan noin 500 käyntiä per viikko.  Kiitos siitä, joku näitä joskus lukee. Laittaisin mielelläni kommenttikentänkin sivulleni, mutta valitettavasti se näyttää tulevan joka sivulle, ei vain blogiin, joten se toisi aika sekalaisen vaikutelman. Siksi tätä blogia ei voi kommentoida. 
Ihanaa kesää teille kaikille jotka luitte ja ne jotka tälläkin hetkellä ponnistelevat vaikealla ihmissuhde-kurssille, tsemppiä, kurssilla on tarkoitus vaikka se ei aina siltä tunnukaan. Iloa opiskeluun toivotan.  (Kuva omasta taulustani)

 

 

8-vuotias tyttärentyttäreni oli yökylässä viime yönä. Ihana pieni neiti, viisas tyttö, jolle moni asia mitä itsekin olen koettanut opetella, on "sisäänrakennettua".

Ajattelin että katson vielä telkkaria hetken kun hän meni jo nukkumaan, mutta hän kutsui vielä minut viereensä iltarukousta lukemaan. "Yhteen ääneen" hän komensi ja kädet tietysti on ristittävä yhteen. 
Kaunis iltarukous: "Tule Jeesus lapses luo
                             armos siunaukses suo,
                             ohjaa pientä horjuvaa
                             johda tietä oikeaa."
Vielä perään tulee toinenkin: "Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä...jne.
Rukousten jälkeen hän aina lisää: "Kiitos tästä päivästä, toivottavasti huomennakin tulee kiva päivä." Luulisin että tuon lopun hän on aivan itse keksinyt, sen hän sanoo joka kerta.

Tuossa lopussa, kiitoksessa, hän tietämättään toteuttaa kiitoksen henkistä lakia. Kun kiität, elämä tuo lisää kiitettävää. Se vaan toimii, vaikka ei tarkoitakaan, mielestäni, että kiitosta on hoettava kiitoksen vuoksi. Kiitoksen voi käsittää laajemminkin, olla kiitollinen siitä mitä elämässä on hyvää. Vaikka ei aina jaksaisikaan tuntea kiitollisuutta ja pitäisi asioita itsestäänselvyytenä, siltä huomion kiinnittäminen siihen mikä  elämässä on hyvää, eikä siihen mitä siitä puuttuu, on myös kiitoksen henkiseen lakiin sisältyvä ja se tuo elämään lisää kiitettävää, vetovoiman laki toimii. 

Kaikiltahan meiltä aina puuttuu jotain. Se jokin mikä puuttuu, tulee omalla aikataulullaan, silloin kun kiinnittämme huomiomme siihen mitä meillä nyt on. Ja kiitämme siitä. Lapsi osaa sen taidon, jotenkin se taito vaan meiltä aikuistuessamme häviää ja sen joutuu opettelemaan uudelleen. 
Iltarukous on pieni asia, senkin opin lapsena, johonkin se unohtui elämän varrella, sitä taas mummotettavani minulle opettaa uudelleen. Ja kun kohta menen nukkumaan, lausun iltarukouksen,  kiitän tästä päivästä ja toivon että huomennakin on hyvä päivä. Ja "Amen" on myöskin sanottava lopuksi.