Mitä nyt mieleen juolahtaa...

Joskus kun aamulla herään, oloni on ihmeen onnellinen..ei aina, harvoin, mutta tämä aamu oli juuri sellainen aamu. Ei ollut edes varsinaista syytä mistä onnellisuus johtui, se tunne vaan oli herätessäni päällimmäinen tunne.  
Lenkkeily on jäänyt minimiin kesän lämpimien säiden takia, aamulla ei ole ennättänyt, päivällä ei voi kun on liian lämmintä. illalla ei jaksa. Tekosyitä laiskuudelle ehkä...
Tuossa onnellisuuden puuskassa ajattelin että nyt on aika alkaa taas huolehtimaan kunnosta ja lähdinkin reilun tunnin lenkille. Kävellessäni metsäpolkuja mietin niitä näitä, ajatukset on vaikea pitää koossa metsässä ja luonnossa, mikä sinänsä on ihan hyvä asia, ajatusten voi antaa tulla ja mennä, niihin kuitenkaan sen kummemmin keskittymättä, luonto hoitaa ja tyhjentää päätä turhasta. Koen luonnossa liikkumisen virkistävänä juuri siksi että siellä ei voi keskittyä vatvomaan vaan yhtä asiaa. Joskus lenkkeilyn jälkeen olen ajatellut etten edes muista mitä olen miettinyt liikkuessani vai mietinkö yhtään mitään....pää tyhjenee turhasta painolastista.

Tänä aamuna jokin häiritsevä ajatus jostakin tuli mieleeni. Ajatus jostain ihmisestä tai asiasta, en aihetta  enää edes  muista, mutta kyseessä oli negatiivinen ajatus. Sysäsin sen syrjään. Tänään en vaivaa päätäni turhalla. Negatiivisuus vie virettä heti alaspäin ja onnellisuus on poissa. Miten vaikea on joskus pysytellä tuossa onnellisuuden olotilassa.
mutta tarkkailemalla ja tiedostamalla omia ajatuksiaan se onnistuu. 

Myös turha asioiden suunnittele häiritsee  tuota onnellisuuden olotilaa. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, tekemättömät työt rasittavat. "Pitäisi" sana on huomioitava, ajattelen että meitä ei koskaan käsketä "ylhäältä" tekemään asioita, ennemmin meitä ohjataan ;"sinun pitäisi", se muodostuu aivoissamme joskus painostavaksikin asiaksi, "minun pitäisi" tehdä sitä ja tätä, mutta kun en saa aikaiseksi juuri nyt.
Itse huomioin kyllä "pitäisi"- ajatukset, mutta olen nykyään vitkuttelija; teen asian vasta kun siitä on tullut "minun pitää"-ajatus . Se saa minut lukemaan vesimittarin juuri sinä viimeisenä päivänä kuin lukema on  viimeistään ilmoitettava, vaikka olisin sen voinut tehdä aikaisemminkin, tämä vaan esimerkkinä.
 En enää hötkyile, annan asioiden mennä viime tippaan, en patista enkä rasita itseäni tekemättömillä töillä, tiedän että kaikki tulee tehtyä, vaikka siinä viimeisessä kuuluisassa tipassa. Tämä on minulle uutta, olen muuttanut asennettanani tekemättömiin töihin ja huomaan että kiire on vähentynyt. Kiire on itse luomamme illuusio, pään sisällä oleva tunne ja oma asenne kiireeseen ratkaiseen. Antaako tunteen vaikuttaa vai ei. Oma asenne on tärkein. Ei väliä mitä tapahtuu, vaan se miten siihen suhtautuu, se määrittää kiireenkin.

Palatakseni tuohon "onnellisuuspäivään." Tänään olen siis ollut onnellinen. Pitäisikö tässä vaiheessa päivää jo lieventää "suht onnellinen" .. Pikku harmitukset vähensivät onnellisuuttani, huomasin että nuorin  kissani,( minulla on 2 kissaa), oli pitänyt saunaa vessanaan joitakin  kertoja. Luulin että pikku- ketale (kaikessa rakkaudessa) oli jo aivan sisäsiisti. Ei auta kuin pestä saunan lattia, ja estää kissan pääsy sinne. Hiekkalaatikon siivoamine useammin, vaikka päivittäin sen jo nytkin  putsaan. Kuten todettu, ei väliä mitä tapahtuu, tärkeitä miten siihen suhtautuu, en syytä kissaa. Joitakin kielteisiä ajatuksia mies-ketaleistakin ( tuokin sanottu kaikessa rakkaudessa ) kävi mielessä, mutta niihinkään en sen syvemmin keskittynyt. Toisaalta, vastikään tapaamani  mies-tapaus lievensi tätä ajatusta, on niitä toisen huomioonittavia ja huolehtiviakin  miehiä, minä vaan en ollut valmis ihan niin nopeaan toimintaan, haluan vielä nauttia sinkkuelämästäni. No, tästä sitten lisää kun ihmissuhteista puhun. 

Varmaan monet jotka ovat minulta kanavoinnin ottaneet, ovat huomanneet että juttu rönsyää. Minun on vaikea keskittyä vain yhteen aiheeseen, välillä menemme aasinsiltaa toiseen aiheeseen, palaamme entiseen ja jatkamme kolmannesta. Se on ominaista minulle, huomaan että vaikka koetan tässäkin blogissani pysytellä otsikon puitteissa, se ei onnistu.
Mutta väliäkö sillä, onnellisuuspäivän idea on keskittyä siihen hyvään mitä elämässä on ja jättää se mikä rasittaa pois mielestä, vaikka edes yhdeksi päiväksi. Aina kun negatiivinen ajatus, (ja niitä meillä kyllä riittää) tulee mieleen, se vaan on häädettävä pois. Olipa se huoli jostakin, negatiivinen ajatus asiasta tai jostain ihmisestä, ihan mikä tahansa, mikä vie onnellista olotilaa alemmaksi, siihen ei pidä keskittyä. Ajatuksiaan voi tarkkailla, niillä on merkitystä.
Tunteilla ja se mitä tunnemme. niillä on merkitystä meille itsellemme. Luomme elämäämme niiden kautta. Sitä saa mitä tilaa, sitä niittää mitä kylvää jne. Nuo sanonnat liittyvät myös ajatuksiimme. Luomme itse omaa elämäämme. Emme aina ymmärrä miten mahtavia luojia olemme. Joku, jossakin pitää kirjaa elämästämme, siinä on ne plussat ja miinukset jotka olemme elämän varrella itse itsellemme keränneet, omilla ajatuksillamme ja teoillamme . Kun olemme plussan puolella, elämä väistämättä tuo hyvää; vetovoiman laki toimii.   Sillä kaikki lähtee itsestä....

Jokainen päivä voisi olla onnellisuuspäivä. Se lähtee jokaisen omista ajatuksista. Siitä millaisia ajatuksia ajattelee, mitä puhuu toisista ja itsestään. Se hyödyttää meitä itseämme kaikkein eniten ja sitä kautta ihmisiä joiden kanssa olemme tekemisissä. Kun nyt luet tätä, niin mieti voisitko sinä itse pitää itsellesi onnellisuuspäivän? Se ei vaadi paljon, se ei vie aikaa, se vaatii vaan että tarkkailet ajatuksiasi ja puheitasi yhden päivän ajan. 

Viikko olisi jo hieno saavutus mutta yksikin päivä riittää huomaamaan miten helposti negatiiviset ajatukset tipahtelevat mieleen ja ne vaikuttavat tunnetilaamme. Tunteet ovat mittari, se miltä meistä tuntuu, kun tuntuu hyvältä ja seesteiseltä, luomme itsellemme hyvää, kun olemme negatiivisuuden vallassa, emme voi hyvin, silloin miinuksia tupsahtelee tilillemme. Riittää kun oivaltaa idean, siinä on hyvä alku alkaa muokata omaa elämäänsä. 

Jostain syystä minun on tämä kirjoitettava, ei välttämättä liity edes teemaan, mutta katsoin jokin aika sitten dokumenttia miehestä joka oli menettänyt molemmat jalkansa onnettomuudessa. Yksi lause jäi mieleeni, en tarkkaan sananmuotoa muista mutta jotenkin näin sen meni tuon miehen sanomana:
" Jumala ei tunne sääliä, onnettomuudenkin hetkellä hän ohjaa säälimättä eteenpäin ja kysyy mitä aioit nyt elämälläsi tehdä."
Hän oli kääntänyt onnettomuuden voitokseen, teki asioita mitä ei moni "jalallinenkaan" tekisi, harrasti monia asioita ja kävi puhumassa nuorille ja lapsille. Sisukas mies jota Jumala ei säälinyt. 

(Kuvassa Aapo ja Nipsu-kissani. )

Viimeisen puoli vuotta olen opiskellut. Nimittäin ihmissuhteita. Tälle kurssillehan ei tarvitse hakea, siihen vain valikoituu jostain kumman syystä. Joskun se vaan tulla tupsahtaa eteen odottamatta, joskus sitä joutuu odottelemaan, mutta suurin osa ihmisistä sen joutuu läpi käymään, jotkut useampiakin kertoja. 
Se kestää, osallistujista riippuen, päivästä vuosikymmeniin, minun edellinen kurssini kesti yli kaksikymmentä vuotta. Alkoikin olla jo pienoista kurssiväsymystä joten nyt voin jo todeta, onneksi se loppui vuosi sitten. Hieman siitä ennätin huilata, sitten taas tuli kutsu uudelle kurssille. 

Tietenkään se ei ollut pakollinen, luulen kyllä että minua koetettiin jostain taholta kieltääkin osallistumasta, mutta, itsepäinen kun olen, änkesin väkisin mukaan vaikka jo heti kurssin alkupäivinä tuntui että koko maailmankaikkeus on osallistumistani vastaan. No, minullahan on vapaus valita, käytin tuota valinnanvapautta ja päätin osallistua kun ei tässä nyt muutakaan tärkeää tekemistä ollut. Vaikka olisi ollut.  

Ei tälle kurssille kuitenkaan mennä kuin soitellen sotaan. On tiettyjä vaatimuksia: Osallistujia on vain kaksi, jos on useampia, he ovat sivuhenkilöitä, mutta häiritsevät kuitenkin opiskelua, joten mielellään, vain kaksi osallistujaa.
Kurssilla ei ole erillistä opettajaa, on vain kaksi oppilasta. Tosin he samalla ovat myös opettajia. Heidän tarkoitus on oppia ja samalla opettaa toista. Tämäkin onnistuu parhaiten jos molemmat ovat tästä yksituumaisia ja halukkaita ymmärtämään kurssin syvemmän tarkoituksen. Yleensä näin ei ole. 

Onneksi kurssi sentään on ilmainen, kaikesta kun nykyään saa maksaa. Jos ei kurssista mahdollisesti aiheutuvia  sydänsuruja lasketa, viehän nekin energiaa jonka voisi käyttää vaikkapa rahan ansaitsemiseen, siinä mielessä kurssista voi tulla kustannuksia. Tosin siinä tapauksessa, mikäli nyt on sydänsuruja ilmennyt, uusi kurssi auttaa, siinä olisi kuitenkin hyvä jo vaihtaa opiskelukumppania. Sekin vähän riippuu siitä ovatko molemmat opiskelijat oppineet ja halukkaita oppimaan lisää vai onko mittä tullut täyteen opiskelusta. Yleensä on. mutta jos ei ole, ei riitä että vain toinen haluaa jatkaa. päätöksen jatkosta on oltava yksituumainen. Silloin on jo sovittava selkeämmät säännöt jatkokurssille. 

 

Vaikka en ehkä kurssiltani parhaita arvosanoja saanutkaan, en silti koe reputtaneeni. Toisen osallistujan arvosanoja en tiedä ja kun olen maailman huonoin arvailemaan ja arvostelemaan toisen suoritusta, en lähde edes arvailemaan. Enkä tiedä onko toinen osallistuja mitään oppinut, sitäkään ei arvostelulautakunta minulle kerro. Siitä viis, oma oppi tärkeintä ja jotain opin. Minun kohdaltani kurssi päättyi enkä ihan heti haluaisi jatkokurssille, tai mistä sen tietää, mikäli toinen osallistuja olisi sopiva kurssikaveriksi. En oikein usko että saman kanssa kurssia jatkaisin, emme kuitenkaan onnistuisi edelleenkään  saapumaan samaan aikaa kurssipaikalle ja opiskelu vaatii että paikalla on oltava kun tunnit alkavat. 


Kurssin pituudet vaihtelevat. Pitkät voivat alkaa tuntua yksitoikkoisilta ja voi olla että jossain vaiheessa tekee mieli jo keskeyttää, toisaalta ne voivat kestää eliniänkin.  lyhyellä kurssilla voi jäädä tunne että jotain jäi kesken...  ei hätää siinä tapauksessa, se mikä on jäänyt kesken, aina siihen annetaan jatkomahdollisuus, tosin voi olla että toinen oppilas vaihtuukin. Ei ole epäonnistuneita töitä, on vaan keskeneräisiä, kuten taulujen tekeminen on minulla opettanut.   Tällä kurssilla ei voi epäonnistua, voi vain oppia. Jos siis haluaa, voi myös kieltäytyä oppimasta, mutta ei se maata kaada, aina annetaan uusi tilaisuus opiskeluun.  

Toki on ihmisiä jotka eivät opi, ei sitten millään, vaikka heille lyhytkursseja tuodaan jatkuvalla syötöllä. He käyvät kurssilla päivän-pari, "ei kiinnosta", aloittavat heti seuraavalla ja kun ei sekään miellytä tarpeeksi, aloittavat taas uuden. Tarjonta on loputon, mutta kaikella on rajansa. Ei hekään mille tahansa lyhytkurssille pääse, vaan on tyydyttävä siihen mitä sillä hetkellä on tarjolla eikä se välttämättä ole parasta mahdollista osallistujille itselleen. Olenkin ajaltellut että näillä jatkuvasti lyhytkurssien kävijöillä on syynsä jotka ovat:

A. Ego vaatii jatkuvasti ravintoa. Jos kursseja ei ole jatkuvasti tarjolla (  eikä valitettavasti olekaan. eihän kukaan jatka ainaista kurssien vaihtamista vaan välillä on oltava myös lepovaihe) niin mielen valtaa epätoivo, "en kelpaa" -ajatus valtaa mielen. Egoa on ruokittava ja huomiota on haettava, silloin voi epätoivoissaan valita itse kehittelemänsä kurssin jolle toiselle osapuolelle ei ole mitään pääsyvaatimusta. Näitä kursseja en suosittele, niihin voi jäädä koukkuun eikä niillä ole koulutuslautakunnan suositusta. Ne tuovat helpotusta hetkeen, mutta eivät juurikaan opeta mitään. Itse mielelläni  suosin pidempia koulutuksia. 

B. "Minähän en anna akkojen/ukkojen pompotella itseäni"-ajatus. Menneisyyden kokemukset, jotka vieläkin seuraavat taakkana perässä ja estävät osallistumisen pidemmille ihmissuhdekurssille. Kun kerran on joku minua huonosti kohdellut/pettänyt , enpä anna enää tilaisuutta itselleni pettyä- ajattelu. Hui hai, mitä siitä mitä menneisyydessä on tapahtunut, aina on annettava tilaisuus, ennekaikkea itselleen, löytää pidemmän kurssin kautta uutta. Joskus A ja B vaihtoehdot esiintyvät yhdessä, silloin en kyllä suosittele kurssia tälläisen osallistujan kanssa, ainakaan ensimmäiseksi kurssiksi. Mutta jos haastetta haluaa kurssille, niin tästä yhdistelmästä sitä kyllä saa, tosin tämä kurssi vaatii välillä kunnon lomia, tätä ei pysty yhtäjaksoisesti suorittamaan. 

C. Jokin minulle täysin tuntematon syy. En minäkään kaikkea tiedä!

Kurssin päätyttyä olisi hyvä pitää jonkinlainen valmistujaistilaisuus jossa kurssilaiset voisivat yhdessä käydä läpi kokemuksiaan ja oppimaansa. Harvoin tämä käytännössä toteutuu, siinä vaiheessa yleensä ollaan jo siinä pisteessä että ei siedetä toista enää silmissä/ toinen ei siedä vaikka toinen sietäisi/ välit ovat niin tulehtuneet että tilaisuudesta ei vaan tule mitään/ ei ole puhuttavaa keskenään tai jos olisi niin paljon mutta se puhe ei olisi painokelpoista/ jommallakummalla olisi halu jatkaa kurssia, toisella taas ei ja ihan turhan inkuttamiseksi se silloin menisikin joten päätöstilaisuus jää usein pitämättä. Se voi jäädä kalvamaan, siinä tapauksessa voi vaikka kirjoittaa kurssista blogiinsa. Jos ei muuta keksi. Ja tietenkin  jatkaa elämäänsä. 

 

Oman kurssini  jälkeen alan palailla maanpinnalle, huomenna vien taulujani näytille Iisalmen Osuuspankin ikkunaan, ovat siinä kesän ajan, Luohenkadun puolella. Käykäähän  katsomassa jos Iisalmessa liikutte. Otan myös asiakkaita vastaan Iisalmessa, joten jos aikaa jää käynnillänne, olette tervetulleita. Huomaan että kotisivullani on viikottaisen kävijälaskurin mukaan noin 500 käyntiä per viikko.  Kiitos siitä, joku näitä joskus lukee. Laittaisin mielelläni kommenttikentänkin sivulleni, mutta valitettavasti se näyttää tulevan joka sivulle, ei vain blogiin, joten se toisi aika sekalaisen vaikutelman. Siksi tätä blogia ei voi kommentoida. 
Ihanaa kesää teille kaikille jotka luitte ja ne jotka tälläkin hetkellä ponnistelevat vaikealla ihmissuhde-kurssille, tsemppiä, kurssilla on tarkoitus vaikka se ei aina siltä tunnukaan. Iloa opiskeluun toivotan.  (Kuva omasta taulustani)

 

 

8-vuotias tyttärentyttäreni oli yökylässä viime yönä. Ihana pieni neiti, viisas tyttö, jolle moni asia mitä itsekin olen koettanut opetella, on "sisäänrakennettua".

Ajattelin että katson vielä telkkaria hetken kun hän meni jo nukkumaan, mutta hän kutsui vielä minut viereensä iltarukousta lukemaan. "Yhteen ääneen" hän komensi ja kädet tietysti on ristittävä yhteen. 
Kaunis iltarukous: "Tule Jeesus lapses luo
                             armos siunaukses suo,
                             ohjaa pientä horjuvaa
                             johda tietä oikeaa."
Vielä perään tulee toinenkin: "Rakas Jeesus siunaa meitä, anna meille enkeleitä...jne.
Rukousten jälkeen hän aina lisää: "Kiitos tästä päivästä, toivottavasti huomennakin tulee kiva päivä." Luulisin että tuon lopun hän on aivan itse keksinyt, sen hän sanoo joka kerta.

Tuossa lopussa, kiitoksessa, hän tietämättään toteuttaa kiitoksen henkistä lakia. Kun kiität, elämä tuo lisää kiitettävää. Se vaan toimii, vaikka ei tarkoitakaan, mielestäni, että kiitosta on hoettava kiitoksen vuoksi. Kiitoksen voi käsittää laajemminkin, olla kiitollinen siitä mitä elämässä on hyvää. Vaikka ei aina jaksaisikaan tuntea kiitollisuutta ja pitäisi asioita itsestäänselvyytenä, siltä huomion kiinnittäminen siihen mikä  elämässä on hyvää, eikä siihen mitä siitä puuttuu, on myös kiitoksen henkiseen lakiin sisältyvä ja se tuo elämään lisää kiitettävää, vetovoiman laki toimii. 

Kaikiltahan meiltä aina puuttuu jotain. Se jokin mikä puuttuu, tulee omalla aikataulullaan, silloin kun kiinnittämme huomiomme siihen mitä meillä nyt on. Ja kiitämme siitä. Lapsi osaa sen taidon, jotenkin se taito vaan meiltä aikuistuessamme häviää ja sen joutuu opettelemaan uudelleen. 
Iltarukous on pieni asia, senkin opin lapsena, johonkin se unohtui elämän varrella, sitä taas mummotettavani minulle opettaa uudelleen. Ja kun kohta menen nukkumaan, lausun iltarukouksen,  kiitän tästä päivästä ja toivon että huomennakin on hyvä päivä. Ja "Amen" on myöskin sanottava lopuksi. 






 

 

Muutama viikko sitten keskustelin "syvällisiä" erään tuttavani kanssa.  Hän kysyi minulta uskonko että se mikä on määrätty kohtaloksemme, se tapahtuu. Toteutuuko kohtalo aina vai voimmeko muuttaa sitä ? Minun piti miettiä kysymystä hieman, sitä  mitä tuo kysymys pitää sisällään, koin että tuohon on vaikea vastata suoralta kädeltä, taisin kuitenkin vastata myöntävästi, luulen että se mikä on tarkoitettu tapahtuvaksi, se tapahtuu, teimmepä asian eteen jotain tai emme. 

Tämä asia jäi kuitenkin mieleeni. Seuraavien viikkojen aikoina sitä jouduin pohdiskelemaan useimmissa yhteyksissä, ehkä jonkinlainen vastaus on nyt mielessäni koska tätä kirjoitan. Vastaus on kyllä, mutta mitä tuo "kyllä-vastaus" pitää sisällään, se on jo laajempi juttu ja vaatii tarkempaa pohdiskelua. 

Vaikka emme uskoisikaan kohtaloon, käytämme silloin tällöin puheessa sanontoja, "jos niin  on tarkoitettu, se tapahtuu", "niin vain ei ollut tarkoitettu", "kohtalo puuttui peliin", joskus jonkun kohtalo voi olla mielestämme aivan hirveä, joku voi sanoa masentuneena että "tämä on minun kohtaloni" ja alistua kohtaloonsa, joskus kohtalo voi saattaa ihmisiä yhteen, joskus erottaakin jne. Kohtalo-sanaa käytetään usein monessa merkityksessä sitä sen kummemmin miettimättä, ehkä siihen sen kummemmin uskomattakin. 

Uskon kohtaloon. Uskon että asiat ovat ennalta määrättyjä. Se mitä tulemme kokemaan, mitä teemme, millaisia ihmissuhteita koemme, mitä saavutamme tässä elämässä, on kaikki tiedossa. Tiemme on valittu, mutta se miten tuota kuljemme, siinä meillä on vapaus valita oma tiemme. Päämäärä on selvillä ja sen saavutamme, teimmepä asian eteen jotain tai emme. Vähemmälläkin ponnistelulla pääsemme perille, sinne jonne meidän pitikin mennä, olemme aina elämän lopulla juuri siellä missä meidän pitääkin olla, olemme tavanneen juuri ne ihmiset joita meidän pitikin tavata, solmineet juuri ne ihmissuhteet jotka meidän pitikin solmia, kohtalo on aina toteutunut ja aina toteutamme kohtalomme. 

Vaikka kuinka ponnistelisimme ja pinnistelisimme saavuttaaksemme jotain joka ei ole meille tarkoitettu, sitä emme saa. Se mikä on tarkoitettu tulevaksi, se tapahtuu, ilman että sen eteen edes tarvitsee ponnistella ja uhrata aikaa ja vaivaa, vähemmälläkin vaivalla  se olisi tullut elämäämme.
Olen kuullut sanottavan että päästäkseen eteenpäin työssään on tehtävä työtä 24/7. Mistä tuon sanoja tietää vaikka olisi päässyt päämääräänsä vähemmälläkin ponnistelulla, onnistuminen oli hänen kohtalonsa. Hän vain valitsi tuon tien. Joku voi kokea elämässään "onnenpotkuja" , saada haluamansa vähälläkin vaivalla, silloin kohtalo hieman puuttuu peliin, ehkä hän ei muuten olisi jaksanut/viitsinyt toteuttaa kohtaloaan. Joku taas voi ponnistella, uhrata kaiken saavuttaakseen jotain, eikä hän onnistu, silloin onnistuminen  ei ollut hänen kohtalonsa...

Ihmissuhteet ovat meille asia jotka jossaikin elämän vaiheessa nousevat pinnalle. Silloin kun elää hyvässä  suhteessa, ne eivät välttämättä ole ajankohtaisia, mutta väitän että jokainen ihminen kokee elämässään ajanjakson jolloin ihmisuhteet joko kuormittavat, vaivaavat tai ahdistavat. Vaikka järki sanoisi yhtä, tunteilleen ei voi mitään ja tuo tilanne voi tuoda ahdistusta.

Ihmissuhteita ei voi vähätellä, silloin kun itse elin parisuhteessa, en aina ymmärtänyt "järjen tasolla" ihmissuhteiden merkitystä asiakkailleni. Ajattelin joskus että maailmassa on niin paljon tärkeämpiäkin asioita kuin  miettiä ja vatvoa ihmissuhteita, päästää vain irti ja jatkaa elämää, niin yksinkertaista se on, mikseivät ihmiset sitä ymmärrä, näin taisin joskus miettiä. 

Nykyään  olen kyllä huomannut ettei se ihan noin menekään.Kaikki on suhteeellista ja joskus ihmissuhteisiin ja niiden miettimiseen  voi mennä paljonkin energiaa ja ne voivat aiheuttaa paljon ahdistusta, nyt ehkä ymmärrän paremmin niiden tärkeyden. 

Tämän lauseen olen ottanut "sydänmagneetti-kirjasta:" Yhdestä asiasta voit olla varma, jos on tarkoitettu että sinä ja tapaamasi ihminen sitoudutte toisiinne, näin tapahtuu" itsestään" ja jos näin ei käy, voit olla varma etteivät painostusyrityksesikään olisi auttaneet asiaa. "
Sopii myös muihin elämän osa-alueisiin kuin pelkästään ihmissuhteisiin.


 Se mikä meille on tarkoitettu, sen me saamme/koemme. Se mikä ei ole tarkoitettu, sitä emme saa vaikka kuinka ponnistelisimme. Joten miksi siis nähdä vaivaa, asiat menevät omalla painollaan kun niiden antaa mennä, koen että tämä on yksi vaikeimpia läksyjä oppia varsinkin ihmissuhteista puhuttaessa.
Hätäilemme, kiirehdimme, koetamme saada asiat menemään juuri niin kuin itse haluamme, eikä se aina tuota tulosta. Kun yksi tapa toimia ei tuo tulosta, sama luovuttaa, jättää asia kohtalon käsiin. Luopuminen on vaikeaa mutta jos siihen ei tunne olevansa valmis, ei tarvitsekaan luopua mistään, asianhan voi vaikka jättää lepäämään hetkeksi, kohtalo toteutuu vaikka asian jättää käsistään ja mielestään hetkeksi?

Muttamutta...mistä sen tietää mikä meille on tarkoitettu? Olisihan se mukavaa tietää, silloin emme tuhlaisi aikaa turhuuteen, emme ponnistelisi turhaan saavuttaaksemme sitä  mikä ei olekaan meille tarkoitettu vaan voisimme keskittyä oleelliseen, eli toteuttamaan kohtaloamme...
Ei meidän sitä tarvitse tietääkään, emme kuitenkaan osaisi kulkea suorinta tietä kohti kohtaloamme. Jos tietäisimme kohtalomme, se ei aina meitä miellyttäisi tässä hetkessä. Haluaisimme muuta ja sitä muuta ryhtyisimme tavoittelemaan koska emme osaisi luottaa kohtaloomme. Uhmaisimme kohtaloamme ja olisimme aivan samassa tilanteessa kuin jos emme olsi kohtalostamme tietoisia. Ihmisluonto vain on sellainen. 

Muutama päivä sitten keskustelin asiakkaani kanssa. Hän kertoi että ensi kertaa  nähdessään erään  miehen hän sanoi  ystävälleen  "tuossa on tuleva mieheni".  Näin kävi, he ovat nyt menossa naimisiin. Pakko sanoa että pieni kateuden häivä käväisi mielessäni. En häntä kadehtinut, hän ansaitsee onnensa, kadehdin ehkä sitä että itse en koskaan ole kokenut mitään vastaavaa ihmissuhteiden kohdalla. No, ehkä joku päivä, toivomuksillahan on taipumus toteutua. 

Samainen asiakas kysyi minulta kuinka  hän itse voisi  kehittää selvänäköisyyttä ...en muista mitä vastasin, mutta onnittelen häntä näin jälkikäteen jos hän sattuisi tämän näkemään. Olet oikealla tiellä, tuo mitä koit, on selvätietoisuutta, yksi osa-alue selvänäköisyydessä, onnea siis tulevan  näkijän tielläsi, ei sinun tarvitse tehdä asian eteen mitään, elä elämääsi ja opi elämästä, se tapahtuu jos näin on tarkoitettu :) Sitä on kohtalo. 









-

Heräsin tänä aamuna jo kolmelta. Eilen illalla olin niin väsynyt että menin nukkumaan jo yhdeksältä, ajattelin ensin herätessäni että koetan vielä nukkua, mutta kun ei nukuttanut enää, nousin ylös ja keittelin kahvit. Lämmin päivä tiedossa ja kunhan saan tämän kirjoitettua ennätän vielä käydä lenkillä ennen töiden alkamista. Aikainen aamu on hyvä käydä lenkillä, ei ole vielä liian kuuma.

Koetan kuunnella kehoani nukkumisen suhteen; kun väsyttää, menen nukkumaan, joskus jo kahdeksalta illa, kun herään ja tunnen itseni pirteäksi, nousen ylös, vaikka kolmelta yöllä. En katso illalla telkkaria, (viimeisen vuoden aikana voi laskea yhden käden sormin tunnit jolloin olen tekkaria katsonut), en selaile älypuhelinta (yksinkertaisesti syystä ettei minulla sellaista ole) enkä käy tietokoneella , mitä nyt joskus sähköpostin katsomassa. Näin pää tyhjenee kaikesta "turhasta" yötä vasten. 

Tulee mieleen uni jolla on ollut iso merkitys elämässäni, näin ainakin koen. Ei itseni näkemä, vaan minulle ventovieraan ehkä kuusi-seitsemän vuotta sitten.
Tämä tapahtui joulun alla, olin edellisenä keväänä aloittanut tähdä näitä hommia työkseni monen vuoden "harjoittelun" jälkeen. Halusin olla varma että osasin homman ja minulla ailkoi käydä ihmisiä, tein myös FB:n kautta harjoituksia minulle tuntemattomille ihmisille. Jostain noita ihmisiä vain tuotiin, en edes muista mistä he tulivat, sana ehkä kulki eikä minun tarvinnut mainostaa. Toisaalta ajattelen, että kun ilmaiseksi saa, vapaaehtoisia ilmaantuu, mutta sehän ei ole heidän vikansa, totean vaan...

Mutta asiaan, tyttäreni olin lähdössä lomamatkalle Egyptiin silloin pari vuotiaan tyttärensä, muutaman ystävättärensä ja yhden ystävättären tyttären kanssa. Tuo pieni oli muutaman vuoden minun lapsenlastani vanhempi. 
Reissu siis varattu, maksettu ja lähtöä odottelivat innolla. Pari viikkoa ennen matkan alkamista, näki erään lähtijän äiti unen. En tuntenut tätä äitiä eikä hän ollut "näihin asioihin" perehtynyt. Tytär kertoi että tämä äiti oli kertonut omalla tyttärelleen nähneensä unen jossa taivaalla leijui kaksi mustaa lasten mekkoa. Oli vielä sanonut että olkaahan varovaisia siellä matkalla....
Minun tyttäreni taas tuli kysymään minulta mitä tuo uni tarkoittaa. Hän itse ei liikaa usko, sanon taas "näihin asioihin", tai ehkä uskoo, omalla tavallaan, eikä kaikkien uskon tarvitsekaan olla samanlaista. Selkeä varoitushan  tuo uni oli, se on varmaan jokaisesta selvää. mutta mistä se varoittaa, riittääkö  varovaisuusvai pitäisikö matka perua, sitä hän mietti.  Se tuotiin toisen ihmisen kautta, jos minä olisin sen nähnyt, en usko että matkalaiset olisivat minua uskoneet. 

Kehotin häntä perumaan matkan. Uni ei tiedä hyvää, se oli selvää. Hän oli vielä käynyt kysymässä asiaa silloiselta mieheltäni, mitä mieltä hän asiasta oli. Ja ihme ja kumma, mies oli kehottanut kuuntelemaan minua ja tekemään kuten sanoin. Ilme ja kumma siinä mielessä, että mieskään ei ollut kiinnostunut "näistä asioista" mutta tuossa hän tuki minua kuitenkin.
Se ainut kerta kun hän minulta joitan kysyi jotain , oli kun koiramme karkasi metsässä talvella eikä koirasta näkynyt jälkeäkään. Silloin hän kysyi mistä koiraa pitäisi etsiä, sanoin että on punaisessa talossa, mutta paikkaa en osaa sanoa. Sieltä, punaisesta talosta, koira löytyi muutaman päivän kuluttua. Laitoimme alueelle postilaatikoihin ilmoituksia ja sieltä saimme soiton että koira oli mennyt raapimaan talon ovea myöhään illalla....

Matkalle lähtijät alkoivat sitten etsiä uutta kohdetta ja aluksi näytti siltä ettei matkaan noin pikaisella aikataululla enää löytyisi. Enää viikko matkaan ja he eivät saisi rahojaan takaisin mikäli peruisivat koko matkan. Kunnes löytyi matka Teneriffalle, ainoa ongelma että he joutuisivat pulittamaan matkasta vielä lisää yhteensä noin 800 euroa ja heillä ei ollut ylimääräistä enää. Nuoret ihmiset, ymmärrän sen. Minä tarjoudun maksamaan erotuksen kaikkein puolesta eikä sitä tarvitse maksaa minulla takaisin. He pääsivät matkaan ja kaikki olivat nauttineet matkasta täysin rinnoin. 

Seuraavalla viikolla sainkin veronpalautukset, 800 euroa. Sillä matka oli kuitattu. 

Olisiko lapsille sitten tapahtunut  jotain pahaa jos he olisivat lähteneet Egyptiin? En usko, heitä kyllä olisi suojeltu, mutta siitä olen varma että minä en enää tekisi tätä työtä. Tuo uni sisälsi kysymyksen; "Luotatko viesteihin, luotatko niin paljon että olet valmis panemaan rahasi likoon tuon viestin takia?"
Minä luotin ja luotan edelleen. Uni sisälsi tuon viestin minulle, muille sen ottivat varoituksena. Rahanmeno ei harmittanut, annettiinhan tuo raha minulle, raha  oli tarkoitettu juuri tuota tarkoitusta varten. Pääasia että saivat viettää lomansa huoletta.

Sisareni näki aikoinaan unen, kaksikin kertaa saman unen, jossa ovikello soi ja poliisi seisoo oven takana ja sanoo että hänen poikansa on kuollut. Kolmas kerta olikin todellinen tilanne. Samoin kaksi kertaa hän näki unen jossa hänen kerrottiin sairastuneen rintasyöpään, kolmas kerta oli todellinen. Selviytyi kyllä, kaikki kyvin nyt. Unet, enneunet, ovat usein symbolisia joita tulkita vasta jälkeenpäin, "sitä se uni tarkoitti", mutta hänelle ne ovat selviä, vailla symboleja. 
Nuo unet kertovat että kaikki on ennalta määrätty. Jossain on tieto elämästämme ja sen tapahtumista, jostakin se tieto tulee. Enneunien tarkoitus on vahvistaa meitä, kaikki ei ole käsissämme, kaikkea ohjaa suurempi voima. Se tieto on sielussamme ja sielumme sitein olemme yhteydessä kaikken korkeimpaan, olemme osa, tärkeä osa sitä, kutsuttiinpa sitä Jumalaksi, maailmankaikkeudeksi, ydinminäksi. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. 

Sanotaan että meillä on vapaus valita, mutta uskon että se miten me valitsemme, sekin on tiedossa. Valintamme eivät ehkä ole niinkään vapaita, joku ohjaa ja joku tietää kaiken. Ei meidän itse tarvitse kaikkea tietääkään, mutta jotain unetkin tietävät. 

On myös unia joissa näemme edesmenneitä. Ovatko ne vain unia vai todellisia kohtaamisia astraalitasalla, olen sitä mieltä että useat ovat jälkimmäisiä. Isäni kuoleman jälkeen, noin 10 vuotta sitten, ihmettelin kerran  tuttavalleni etten ole nähnyt isästäni unta, hän kun kertoi useinkin näkevänsä edesmenneet vanhempansa unen aikana. 
Meni muutama viikko, sitten tuli "uni". Olin siinä siivoamassa keittiössä, kun ovi kävi ja isäni tuli sisään hyvin  vauhdikkaasti. Vihreät vaatteet, hyväkuntoinen, nuori, hoikka mies, hyvin iloinen ilme kasvoillaan. Nuorempi versio isästäni, lähtiessään hän oli jo yli 70 vuotta. 
Hämmästyi hänen ilmestymistään,  ja ihmetyksen vallassa kysyin "missä sinä olet ollut??"", hän vaan katseli ympärilleen, en tiedä miksi hän availi kaapinovia, mitä hän sieltä etsi...
Hän  kääntyi minuun päin ja sanoi " Minulla on kaikki hyvin, minä olen iloinen ja onnellinen". Se ilo mikä hänestä välittyi ja näkyi, sen hän oli ansainnut, se ilo häneltä ehkä puuttui elämästään, nyt hän eli ilossa onnellisena, sen hän tuli kertomaan. 

Paljon näitä uniin liittyviä asioita olisi, paljon kerrottavaa, mutta ehkä jatkan joskus. Nyt on aika vielä yhdet kahvit siemaista, sitten aamulenkki ja töihin. Kiitollisuutta päivään, tänään koetan muistaa kiitollisuuden. Kun tuntee kiitollisuutta, se tuo lisää kiitollisuuden aiheita elämään. Kun kiittää, se tuo lisää kiitettävää. Ei väliä, mitä elämästä puuttuu, siihen ei pidä keskittyä, kiitollisuus tuo puuttuvan omalla painollaan eteemme. Kiitos kuin luit juttuni, siunausta ja johdatusta  Sinulle päivääsi ja iltaasi. Halaus minulta.