Mitä nyt mieleen juolahtaa...

järki vs. tunteet

"Kuuntele sydäntäsi, se ohjaa". Tämän on varmaan suurin osa meistä jossakin vaiheessa kuullut. Pitääkö tuo paikkaansa, ei välttämättä.  Usein olen joutunut asiakkaille sanomaan että tunnustele, onko järki ja tunne samalla tasolla, vai viekö tunteet. järjen ollessa eri mieltä. 

Kun tunteet ja järki ovat eri tasolla, silloin maailmankaikkeus sanoo "ei". Haluamme asioiden tapahtuvan omien aikataulujemme mukaan, haluamme sitä ja tätä, luulemme tietävämme oman parhaamme omien halujemme mukaan, mutta emme me tiedä. Emme tiedä että asia jota niin kovasti juuri nyt haluaisimme, ei välttämättä johtaisi kannaltamme parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. 

Ajatellaanpa vaikka ihmissuhteita. Tai ihan mitä tahansa jota haluat kovasti juuri tällä hetkellä tai olet halunnut menneisyydessä. Tiedät mitä haluat ja se juuri sen asian saaminen tekisi sinut onnelliseksi. Se olisi unelmiesi täyttymys. Olet ehkä ihastunut/rakastunut (omasta mielestäsi) tai haluat unelmiesi työn, uuden kodin, lottovoiton, mitä tahansa haluatkin, mutta asia ei vaan etene, elät tulevaisuudessa; "sitten kun", keskityt siihen mitä sinulta puuttuu ja tuossa puutteen tunnossa elät tyytymättömyyden tilassa tästä hetkestä nauttimatta.

Näinhän me kaikki joskus teemme. Olemme vain ihmisiä ja meille on annettu tuo suurenmoinen mittari; tunteet, jonka avulla voimme tulkita maailmankaikkeuden viestejä. On opittava tulkitsemaan omia tunteitaan. Oikeastaan aika yksinkertaista, mutta koska meille on annettu mieli: "Minä haluan!", se monimutkaistaa asiaa ja tuo meille vaikeutta tulkita maailmankaikkeuden viestejä.

Ilo/suru ovat vastakohtia. Surun sijasta käytän tässä kuitenkin sanaa "ahdistus.", sillä se ehkä kuvastaa tilannetta paremmin. Pitäisi olla jokin sana joka olisi välimuoto noista sanoista mutta minä en ole sitä vielä keksinyt. Siinä mielessä ahdistus on oikea sana sillä se ilmenee kun tastelemme maailmankaikkeuden tarkoitusta vastaan, soudamme vastavirtaan maailmankaikkeuden virrassa, teemme asioita vasten omaa sieluamme, asian voi ilmaista monella tavalla. 

Sanon aina että mikä tahansa asia, jos se tuo enemmän ahdistusta kuin iloa, sen viesti on "ei, näin ei ole tarkoitettu. Vaikka omasta mielestämme se olisi tarkoitettu, mutta kuten sanottu, emme tiedä omaa parastamme. Asiat eivät silloin etene, siitä seuraa ahdistus. Teitpä mitä tahansa, ja yleensä teet liikaa, koetat saada asiat väkisin järjestymään eikä sekään onnistu...maailmankaikkeus jarruttaa: "Näin ei ole tarkoitus."

Tälläisessä tilanteessa järki ja tunteet ovat ristiriidassa. Järki tietää, mutta tunteet hallitsevat, ne haluavat eikä tunteiden seuraamisesta seuraa kuin ahdistusta. 

Luopuminen "erottelukyvyn henkinen laki", on asia jota kaikki opettelemme. Joissakin asioissa osaamme itsestäänselvästi toimia tuon lain mukaan. Emme lue kirjoja jotka eivät meitä kiinnosta, emme katso tv-ohjelmia joihin emme tunne kiinnostusta jne. Emme ole niissä tunnesitein kiinni, ne on helppo sivuuttaa. Silloin käytämme erottelukykyä oikein, se mikä ei meitä kiinnosta/ tee meille hyvää/aiheuttaa ahdistusta, sen sivuutamme, luovumme siitä emmekä vaivaa tuolla luopumisella päätämme sen enempää. 

Toisin on ihmissuhteissa. On niin vaikea luopua vaikka järki sanoo että tämä ei onnistu/ aiheuttaa ahdistusta/ vie turhaan energiaa. Vaikka juuri tuo on merkki luopumisesta. Voisimme kaikki ennustaa jollakin lailla  tulevaisuuttamme jos osaisimme tulkita tunteitamme. 

Mikä tahansa mikä tuo enemmän iloa kuin ahdistusta, on tarkoitettu säilymään, ainakin toistaiseksi, mutta jos ahdistus on suurempi kuin ilo, se on tarkoitettu taakse jätettäväksi. Ja se yleensä tulee jäämään taakse, vaikka kuinka hangoittelemme vastaan: MInä haluan!"
Voimme haluta asioita mutta jos maailmankaikkeus on eri mieltä omasta parhaastamme, ja se on yleensä oikeassa se ei tapahdu. 

Toki viesti voi olla "ei vielä." Ihmeitä tapahtuu, mutta niitä ei pidä jäädä odottamaan. On osattava luopua, aikanaan. Jps koettaa luopua liian aikaisin( ajoitus on aina täydellinen)seuraa on/off-tilanne, ihmissuhteessa varsinkin, ei ole vielä aika. Onneksi maailmankaikkeus tuo aina uusia mahdollisuuksia luopua, se kysyy: "Oletko nyt valmis luopumaan?"

Sanoin aikaisemmin että kaytän ennemmin ahdistus kuin suru-sanaa, tässä vaiheessa. Suru voi olla seurausta luopumisesta, ja luopuminen aiheuttaa surua, sitä edeltää usein ahdistus. Tässä puhun luopumista jostain haluamastamme asiasta, en kuoleman kautta luopumisesta, sehän voi tulla aivan yllättäen ja siitä seuraa heti suru. Joka sekin voi aiheuttaa ahdistusta, päinvastaisessa järjestyksessä. 

Jos tietäisimme että tuo luopuminen meitä ahdistavista asioista on todella meille parasta mitä meille voi tapahtua, emme surisi. Mutta emmehän me tiedä, emme aina usko että koskaan enää tulee toista mahdollisuutta mutta tottakai tulee. Maailmankaikkeus (Jumala, Universumi, miksi sitä haluaakaan kutsua) tuo aina uutta, maailmankaikkeus on rajaton, jokainen on oikeuttu saamaan itselleen parasta mahdollista, miksi tyytyisimme siihen mikä ei sitä ole?

Järkikin sanoo että se mikä meitä ahdistaa, ei voi olla meille parasta mitä ansaitsemme, sanoi sydän mitä hyvänsä. Maailmankaikkeus tietää, sielumme tietää ja koettaa viestittää meille tunteiden kautta, kuuntele tunteitasi, tunnetko iloa enemmän kuin ahdistusta ihmissuhteestasi, /työstäsi/ kodistasi tms. Tunteet ovat mittari joiden avulla voi oppia kuuntelemaan maailmankaikkeuden viestejä.

Silloin kun asiat menevät omalla painollaan, asiat järjestyvät sinun itsesi tarvitsematta ponnistella niiden eteen, tiedät että olet menossa mukana maailmankaikkeuden virrassa. Olet oikealla tiellä. Ja jos haluat päästä tälle tielle, luovu siitä mikä ahdistaa, anna maailmankaikkeuden ohjata. Anna tunteittesi ohjata, mutta älä kuuntele pelkästään sydäntäsi. Odota että sydän ja järki ovat samalla viivalla, silloin tiedät että olet "oikealla tiellä.", silloin  maailmankaikkeus sanoo kyllä.

Luopumisen kautta opimme ymmärtämään oman parhaamme, sen että ansaitsemme parasta itsellemme. Helposti tyydymme johonkin puolittaiseen, johtuen oman arvostuksen puutteesta tai pelosta ettemme voisi saada jotain parempaa, siksi takerrumme johonkin joka ei tuo meille enää iloa ja jos joku ei tuo iloa, vaan enemmän ahdistusta, se on merkki että tuo asia/ihminen on jo täyttynyt tehtävänsä, siitä on luovuttava. 

Kun oivallamme että ansaitsemme parempaa, silloin luopuminen siitä mikä ahdistaa, tai voisi ahdistaa, käy helpommaksi. Rajojen vetäminen, ei:n sanominen, ilman että maailmankaikkeuden tarvitsee siitä meille viestittää tulee helpommaksi. Vedämme rajat kuinka toinen ihminen voi meitä kohdella, olemme oppineet tuntemaan oman arvomme. 

Niin kauan kuin sitä emme ymmärrä, maailmankaikkeus toistuvasti tuo meille uusia tilaisuuksia oppia oman arvomme, uutta luopumisen opettelua. Ja taas ahdistaa. Kun arvomme ymmärrämme, ei meitä enää tarvitse opettaa, silloin saamme sen mitä ansaitsemme, me kaikki, eli kaikkein parhaan itsellemme eikä meidän koskaan, missään tarvitse tyytyä mihinkään puolittaiseen.

Ihmissuhteiden, työn ja kaikkien elämän osa-alueiden on tarkoitus tuoda meille iloa, ei ahdistusta. Se mikä tuo iloa, se on meille tarkoitettu, se mikä ahdistaa, sen on tarkoitus väistyä uuden ja iloa tuottavan asian tieltä. Irtipäästäminen, rajojen vetäminen, ei:n sanominen kuuluvat elämän oppiläksyihin.  Niitä opetetaan, hyvässä tarkoituksessa ja itsestämme riippuu opimmeko. Uskommeko ansaitsevamme itsellemme parasta vai tyydymmekö johonkin puolittaiseen, meillä on aina vapaus valita.  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 






"