Mitä nyt mieleen juolahtaa...

Äiti

Minun äitini kuoli  itsenäisyyspäivän vastaisena yönä muutama viikko sitten. 
Hän sai kuolla omaan kotiinsa, omaan sänkyynsä.
Vaikka Ikää oli jo 88 vuotta. mieleltään hän oli pirteä, toki fyysisiä sairauksia kuten diabetes, keuhkoahtauma sekä joitakin muita fyysisiä sairauksia oli, kuolema oli silti odottamaton.
Kävin hänen luonaan saman päivän aamuna avaamassa oven turvarannekkeen asentajalle. Turvaranneketta  hän ei ollut aikaisemmin halunnut, vaikka jalat olivat huonot ja hän oli kaatuillut. hän ei sitä omasta mielestään tarvinnut.

Päätimme että emme enää kysy hänen mielipidettään vaan ranneke on hankittava ja ihme kyllä hän oli sen suostunut ranteeseen laittamaan. Se hänellä oli ranteessaan kuollessaankin, hän ennätti pitää sitä vaan päivän mutta se ettei hän sitä ollut painanut ( muistissa hänellä ei ollut vikaa) kertoi kuoleman tulleen hetkessä, hän ei ollut ennättänyt reagoida. Se tieto helpottaa. 

Ollessani hänen luonaan aamulla katselin ympärilleni tavarapaljoutta. Ajattelin että pitäisi ruveta vähitellen raikkoamaan tavaroita, kun hän lähtee tästä maailmasta, on paljon tehtävää. Enpä arvannut että asunnon tyhjentäminen olisi niin lähellä. 

Äiti ei ollut mikään helppo ihminen. Hän oli määräilevä, dominoiva, aina oikeassa, varsinkin nuorempana. Hän osasi tehdä toisten elämästä vaikeaa, varsinkin isäni, sai siitä kärsiä koko elämänsä. Lapsuudessani lähdimme me lapset useimmiten kouluun kahvin ja pullan voimalla ja harvoin äiti oli valmistanut ruokaa kotiin tullessamme, useimmiten söimme mitä satuimme kaapista löytämään. 

Opin jo lapsena tarkkailemaan äidin ilmeitä. Siitä tiesin millä päällä hän oli. Harvemmin ilme oli iloinen. Isämme tasapainotti, hän koetti välttää riitoja meidän lasten takia, mutta aina riitaan ei tarvita kahta. Äiti osasi sen taidon. 

Opimme jo lapsesta tekemään töitä, olimme heinäpellolla isän apuna, lypsimme lehmiä, siivosimme, äiti useimmiten vältteli fyysistä tekemistä. Kyllä hän vanhemmiten mielellään kertoi miten hänen terveytensä oli mennyt raskaissa maatalon töissä, mutta totuus oli toinen. Äitini sisar sanoi kerran että isäni ansaitsisi Nobelin rauhanpalkinnon, mikä oli totta, sen isä olisi ansainnut koettaessaan säilyttää edes jonkinlaisen rauhan äidin kanssa, meidän lasten takia. 

Mummoni ja ukkini (isäni vanhemmat) asuivat samassa taloudessa. He olivat minulle läheisiä. Nukuin usein mummoni vieressä, hän kertoi minulle enkelitarinoita ja ninua kiinnosti ne kovasti, aivan kuten oma tyttärentyttäreni  vielä muutama vuosi sitten kyseli iltaisin minulta enkeleistä...perinne jatkuu siltä osin. Mummoni oli minulle läheisempi kuin äitini.  

Lapsena minusta tuntui oudolta seurata ystävieni kotielämää. Ihmettelin miten joku voi jutella omalle äidilleen niin luontevasti, miten heidän  kodeissaan oli niin erilainen tunnelma kuin meillä. Ja miten siistiä siellä oli! Se oli kuin toinen maailma, vaikka en kyseenalaistanut omaa kotiani, se oli luonnollista minulle, ennemmin ihmettelin heidän kotejaan ja lämmintä tunnelmaa siellä. 

Enkä hän teki minulle palveluksen. Valitsemme osamme jo tänne tullessamme, aina on kaksi tietä valittavana. Ehkä hän suuressa sielun  rakkaudessaan valitsi itselleen vaikeamman tien näyttääkseen tien mitä ei pidä kulkea eikä kukaan meistä hänen tyttäristään  ole valinnutkaan hänen tietään. Pidämme huolta kodeistamme, siivoamme, huolehdimme lapsistamme...

Haastavat ihmiset ovat valepukuisia opettajiamme. He opettavat meille anteeksi antoa, he näyttävät tien mitä ei pidä kulkea. Ehkäpä ilman heidän esimerkkiään valitsisimme toisen tien.
Lapsuuteni ja nuoruuteni jälkeen päätin ja sanoin usein lapsillenikin että koti on paikka jossa kenenkään ei pidä pelätä. Välillä avioliittoni aikana pelkäsin, en itseni enkä lasteni puolesta vaan mieheni puolesta....mitä tapahtuu jos alkoholin ja mielialalääkkeiden väärinkäyttö  ei lopu. Elin monta vuotta pelossa kunnes erosin, nyt ei tarvitse enää pelätä, vastuu omasta elämästään on hänellä itsellään, ei minulla. 

Ehkä ilman äitiäni ja ilman tuota hänestä johtuvaa päätöstäni  olisin jatkanut elämääni pelossa. Kaikessa on suunnitelma, kaikki on etukäteen suunniteltu. Aina on kaksi tietä valittavana ja vaikka valintammekin ovat  tiedossa "ylhäällä". meillä on vapaus valita oma tiemme. 

Olen jo aikaa sitten antanut anteeksi äidilleni. Hän ei voinut itselleen mitään, hän oli "valepukuinen opettaja." He valitsevat itselleen vaikeimman osan, meidän oppilaiden valinta on opimmeko vai seuraammeko heidän esimerkkiään. 

Kun menimme tyttäreni ja hänen tyttärensä sekä poikani kanssa valitsemaan kukkia hautajaisiin ajattelin että annan lasteni valita kukat ja värit. Jotenkin perinteinen punainen ei sopinut, itse ajattelin mielessäni keltaisia, vaikka en keltaisista kukista välttämättä pidäkään. 

Keltainen on  ilon väri. Ajattelin että äidille on nyt koittanut ilon aika, hän pääsi  nyt Kotiin ja kaikki on sovitettu. Hän tapaa siellä isäni, he ovat jälleen yhdessä vailla riitoja. Vaikka elämä täällä ei ollut ruusuista, oli heidän välillään kuitenkin jonkinlaista rakkautta, vaikka se ei välttämättä ole minun käsitykseni rakkaudesta, en voi tuomita toisten valintoja. He elivät kuitenkin yhdessä 50 vuotta.

Tyttäreni valitsi kauniin kimpun vaalean liloista ruusuista ja tumman liloista pienemmistä kukista. Kaunis väri jota en itse olisi osannut ajatellakaan. 
Lähtiessämme pois liikkeestä tyttärentyttäreni kilautti kirkkaalla lapsenäänellään :" jospa mummo ei ole enää ilkeä kun hän on kuollut!"

Se ei ollut ilkeydellä sanottu häneltä, hän tietää jo 9-vuotiaana että elämä jatkuu, se oli toteamus ja aivan totta se olikin. Kuoleman jälkeen ihminen muuttuu, hän näkee omat tekonsa, tuntee tunteet jotka on toiselle aiheuttanut ja tilalle tulee rakkaus.

Tuo hänen toteamus nauratti meitä. Myyjäkin sen saattoi kuulla, siitä viis, lasten suusta totuus tulee, mitäpä sitä kaunistelemaan. 

Sanoin tyttärelleni liikkeen ulkopuolella että otin äitini seinältä pienen enkelitaulun jonka olin äidilleni aikoinaan antanut. Ensimmäisiä maalaamiani tauluja, siinä enkeli kulkee pitäen pientä tyttöä kädestä. Sanoin antavani sen hänelle, ikäänkuin mummolta muistoksi. 

Minä lähdin kotiin, he lähtivät ravintolaan syömään. Söin keittiössäni ja katselin enkelitaulua. Enkelillä oli pieni kukkakimppu kädessään. Ajattelin että se näyttää niin tummalta ja voisin sen maalata piiloon ja laittaa käteen jotain muuta. Katsoin tarkemmin, enkelillä oli vaalean ja tummanlilan värisiä kukkia kädessään, enpä maalaakaan. 7 vuotta sitten äidilleni maalaamassani taulussa oli samanväriset kukat kuin mitkä tyttäreni valitsi äidilleni. 

Kerroin tämän myöhemmin tyttärelleni. Hän kertoi että heidän tullessaan ravintolasta ulos oli jo pimeää. Tuo 9-vuotias neiti sanoi hänelle: "katso äiti, taivas on aivan violetti!" Mummon tervehdys, kaikki on hyvin. 

Mieleeni tuli vielä katsoa minkä arkkienkelin väri lila onkaan. En ole niin perehtynyt arkkienkeleihin enkä heitä ulkoa muista, mutta lila väri minulle ilmentää negatiivisen taakse jättämistä ja uuden tulemista. 

Piti googlettaa. Arkkienkeli Zadkiel, anteeksiannon, armon, ilon ja muutoksen enkeli, hänen värinsä on violetti. Miten osuvaa, laitoin viestiä tyttärelleni tuosta, ihme ja kumma, hän oli vielä googlettanut itsekin. Hän kun ei aina niin ottaudu näihin asioihin. Hän laittoi minulle viestiä..."Zadkielin henkinen asuinpaikka on Kuubassa!!!!"

Hetken mietin mitä väliä henkisellä asuinpaikalla on, sitten muistin, tyttäreni kertoi muutama viikko sitten varanneensa matkan keväälle  Kuubaan. Silloin vastustin, miksi niin  kauas? En vastusta enää, matkalla on tarkoitus, he kyllä ovat siellä turvassa.

Sisareni tytär kertoi heränneensä keskellä yötä. Hänellä oli silmät auki ja hän oli ollut valveilla mutta ei ollut pystynyt liikkumaan. Tiede selittää tuon unihalvaukseksi, mutta kokemuksesta tiedän että on toinenkin selitys. Joku silitti hänen poskeään, äitini kävi vierellä, uskon niin.

En usko että kukaan meistä lapsista on katkera lapsuudestaan. Uskon että olemme kaikki antaneet anteeksi, kävimme äidin luona, minä hoidin poikani kanssa viimeiset vuodet kaupassa käynnit ja siivosimme hänen luonaan loppuun asti. Puhuimme siskoni kanssa että äitimme oli "bilehile", hänellä oli sosiaalinen puolensa ja hän nautti ihmisten seurasta. Varsinkin jos hänet huomioitiin, ei hän hautajaisissa, ei edes isämme hautajaisissa itkenyt, vaan nautti ennemmin seurustelusta ihmisten kanssa. 


Sisareni löysi äitini muistivihkosta värssyn jonka äiti oli siihen joskus kirjoittanut. Se sopii hänen kuolinilmoitukseensa, konkreettisestikin, näinhän siinä kävikin:

"Tuli taivaan enkeli vuoteesi luo ja kuiskasi sulle hiljaa;
Lähde kanssani Taivaan Isän luo,
sinä olet jo kypsää viljaa. 
Oli muuttosi tyyni ja rauhainen
kun lähdit luokse Jeesuksen."

 
Ehkä emme itke häntä niin paljoa kuin yleensä ihmiset äitinsä kuoltua itkevät, ennemmin iloitsemme hänen puolestaan. Hän on saanut rauhan ja hänellä on kaikki hyvin. Hän täytti tehtävänsä äitinäni esimerkillisesti, hän antoi minulle vahvuutta kulkea omaa tietäni muiden mielipiteestä välittämättä. Siinä olen äitini tyttö.!