Mietin unelmia ja haaveita. Meillä kaikilla on niitä, suurempia tai pienempiä. Ne ovat elämän kantava voima, ne vievät meitä eteenpäin. Haaveet ovat tienviittoja matkalla, ajattelen näin.
Sen mistä
voimme haaveilla, sen voimme saavuttaa, näin olen kuullut sanottavan.
Pitää ehkä paikkaansa, mutta ainahan sääntöihin on poikkeuksia, emme aina saa sitä mitä haluamme, emme ainakaan juuri sillä hetkellä
kuin itse olemme haaveen toteutumisen aikatauluttaneet. Ja kun haave ei toteutunut vaikka kaikki vaikutti selvältä, alamme kysellä miksi? Miksi tuo haaveilemamme asia ei toteutunut vaikka kaiken piti olla selvää, tapahtui jotain ja
haave oli haudattava, aloitettava alusta, on palattava lähtöruutuun ja alettava taas haaveilla, ehkä samasta "ehkä joskus tuo haave vielä toteutuu"-ajatuksella tai pitäisikö luovuttaa ja jättää haave "se ei
olllut minulle/meille tarkoitettukaan.."
Sain viestin asiakkaalta jossa hän mietti juuri tätä asiaa. Olimme keskustelleet joitakin kuukausia aikaisemmin, ja puntaroineet asiaa, etsineet tarkoitusta tapahtuneelle, jotain ehkä
löysimmekin. mutta prosessi jatkui vielä hänellä, hyväksymisen prosessi.
Tuon prosessin aikana ihminen käy läpi asioita monelta kantilta, hän jopa ajatteli että tapahtuma voisi olla jotenkin hänen
aiheuttamansa. Kun ei osaa olla tarpeeksi kiitollinen siitä mitä on jo annettu (kiitollisuuden henkinen laki): Kun olet kiitollinen, saat elämääsi uutta kiitettävää, kiitollisuus tuo kiitettävää (vetovoiman
laki) ja hän mietti johtuiko haaveiden kariutuminen tuosta, kiittämättömyydestä.
Näitä asioita olen käsitellyt monen muunkin asiakkaan kanssa ja omakohtaistakin kokemusta on, pienten haaveiden
ja suurenkin kariutumisesta. Pienet haaveet ja niiden kariutumisen jo ymmärrän, "ei ole aika", tai se ei ole minulle aivan siinä muodossa tarkoitettu, jotain parempaa on tulossa, en vain ole sitä osannut odottaa. En aina tiedä omaa
parastani ja haluan asioita jotka toteutuessaan eivät kuitenkaan palvelisi minua parhaalla mahdollisella tavalla, joten tuo haaveilemani asia ei toteutunutkaan vaikka kuinka olin sen toteutumisesta varma.
Joitakin vuosia sitten minulla
oli haave. Haaveilin talosta järven rannalla.Halusin kauemmaksi kaupungista, paikkaan missä luonto on lähempänä. Olin esittänyt asian miehelleni jo vuosia aikaisemmin, mutta hän oli jyrkästi asiaa vastaan. Olimme
itse rakentaneet oman talomme eikä hän ollut valmis siitä lähtemään. Hautasin haaveeni, "ei ole vielä aika" ja annoin asian olla. Kunnes otin asian puheeksi (käytyäni jo alustavasti kiinteistövälittäjän
juttusilla hänen tietämättään), ja ihmeekseni hän ei enää ollut hanketta vastaan.
Laitoimme oman talomme myyntiin ja aloimme kierrellä katselemassa kiinnostavia kohteita. Mikä sinänsä
ei ollut kovin kuormittavaa, sillä paikkoja jotka täyttivät kriteerimme ei ollut kovinkaan montaa myytävänä. Muutama aivan ihana paikka mutta kaikki ei täsmännyt.... joko talo ei olisi ollut tarpeitamme vastaava, naapuri
oli liian lähellä, aina jotain joka ei miellyttänyt olimme yksimielisiä siitä mitä halusimme eikä tullut tilannetta jossa toinen olisi mieltynyt taloon mutta toinen ei.
Aika hauskakin tapahtuma jäi
tuosta talon etsinnästä mieleeni. Kävimme katsomassa taloa joka oli hyväkuntoinen, mutta ei silti oikein sytyttänyt kumpaakaan. Tullessamme takaisin autossa tuli kinaa jostakin, en edes enää muista mistä ja tulimme
pahantuulisina kotiin. Yleensä juttelimme talojen hyvistä ja huonoista puolista. olimme yksimielisiä ja hyvällä tuulella tullessamme kotiin.
Kerroin ystävälleni jälkeenpäin tuosta katsomastamme talosta.
Hän sanoi että sitä teidän ei kannata ostaa, se on "erotalo." Kaikki siinä asuvat eroavat, jo kolmas eroava pariskunta on sitä myymässä... Ilmankos sieltä tullessa energia olivat riitaiset:)
Se oikea
paikka löytyi kuitenkin. Neljäs katsomamme paikka. Paikka missä sielu lepää, se talo ja pihapiiri tuntui heti omalta. Samoin miehestänikin. Tykästyimme kovasti ja suorastaan rakastuin tuohon paikkaan. Se tuntui niin meidän
paikaltamme, hyvä talo, ranta, rauhallinen ja kaunis pihapiiri. Pihalla kiveen maalattu valkoinen päivänkakkara, aivan kuin merkki minulle. Valkoisilla kukilla on minulle merkitystä. Kaikki täsmäsi ja olin varma että saamme
tuon talon.
Näin ei käynytkään. emme saaneet omaa taloamme myytyä emmekä uskaltaneet ottaa riskiä ottaa lainaa jos oma ei menisikään kaupaksi. Petyin, kyselin "miksi" ja tuntui että en saa
vastausta. Olin jopa tehnyt aarrekartain missä oli laituri ja punainen talo...
Lohdutuspalkinnon saimme, ostimme kesämökin, punainen mökki ja laituri, siinä mielessä aarrekartta toteutui.
Mutta se ei tuntunut
samalta, olisin niin halunnut tuon talon...
Vastauksen tuohon miksi kysymykseen sain reilun vuoden päästä. Tuli avioero, hieman kuin salama kirkkaalta taivaalta. Uskon kyllä että molemmat olimme sitä jo vuosia prosessoineet
mielessämme, kunnes tuli se "viimeinen pisara" eikä ollut vaihtoehtoa. Uskon että se olisi tapahtunut joka tapauksessa, huolimatta siitä missä asumme ja toinen meistä olisi joutunut lähtemään tuosta talosta. Se
olisi varmaan ollut raastavaa. Taloudellisestikin tilannekin olisi ollut vaikeampi sillä talo oli arvokkaampi kuin nykyinen, minulle ei olisi ollut mahdollista jäädä siihen asumaan, olisin ehkä joutunut lähtemään siitä
ja se olisi ollut todella raskasta.
Sain kuitenkin toisen mahdollisuuden ranta -taloon eron jälkeen. Kävin katsomassa paikkaa joka myös oli juuri sitä mitä haluan, mutta hieman riski minulle jos tulevaisuudessa asuisin
siinä yksin. Haluan aina pelata varman päälle. turhia riskejä en ota, taloudellisesti se olisi ollut mahdollista mutta ne "riskirakenteet" talossa huolestuttivat. Taas haave kariutui. Ajattelen että vielä suodaan kolmas mahdollisuus,
"ei kahta kolmatta", Tällä hetkellä olen luopunut etsimästä, mutta en ole luopunut unelmasta. Joku päivä vielä, jotakin kautta se toteutuu, toivon niin. Ja sillä välin teen uuden aarrekartan johon laitan kanoja.
Unelmani on hieman muokkautunut, nyt haluaisin maalle. Haluaisin kanoja, haluaisin syödä oikeita luomukananmunia aamuisin, omien kanojeni munimia. Ehkäpä se joku päivä toteutuu..saa nähdä.
Kun
haave ei toteudu,on se hyväksyttävä ja annettava ajan näyttää. Vastaus tulee aikanaan. Itseään on turha syyllistää: "olenko tehnyt jotain väärin, enkö ole osannut olla tarpeeksi kiitollinen?"
Olemme vain ihmisiä ja teemme virheitä, se meille sallitaan, siitä ei rankaista ja se meidän tulee sallia itsellemme. Haaveet toteutuvat, tavalla tai toisella. Ja jos eivät toteudu, silloin ne eivät enää tunnukaan
tärkeitä. Tulee jotain muuta, joka on siinä hetkessä tärkeämpää.
Tieto lisää tuskaa, näinhän sanotaan. Henkisten asioiden ymmärtäminen on joskus sudenkuoppa jossa alkaa
liikaakin analysoida asioita. Joskus on parempi antaa olla.
Näin kerran unen jossa olin tilassa, aivan kuin avaruudessa. Syvänsininen tila jossa oli tuikkivia valopisteitä. Olin siellä ja en ollut, kehoa en tiedostanut, voisinko
sanoa että tietoisuuteni oli tuossa tilassa ilman kehoani ja se olin kuitenkin minä itse.
Outo tila jossa tiedostin sen että minulla oli kaikki vastaukset, minun ei tarvinnut kysyä mitään kun jo tiesin vastauksen,
tieto kaikesta tulvi minulle silmänräpäyksessä. Pieni hetki ja se sisälsi kaiken tidän mitä olemassa oli, en voi sitä muuten kuvailla.
Ajattelin: "Näinkö yksinkertaista kaikki on?" Samassa heräsin
ja ensimmäinen ajatukseni oli " mikä on yksinkertaista?
En muistanut enää mitä tuossa unessa sain tietooni. Mielessä oli häivähdys unessa kokemastani tietoisuudesta, mutta en täysin tuota tunnetta ymmärtänyt
enää valveilla ollessani.
Muistin myöhemmin että sisareni mies kertoi täsmälleen samoin sanoin näkemästään unesta poikansa kuoleman jälkeen ..."Så enkelt är det"...oli hän
myös ajatellut ja aamulla herättyään miettinyt että mikä on niin yksinkertaista, hänkään ei enää muistanut. Paikkakin oli ollut sama...
Ehkä tuo uni kertoi sen että vastaukset kaikkeen
on jossakin. Meidän ei tarvitse viettää kaikkea aikaamme analysoiden ja miettien. Hyväksymme asiat sellaisena kuin ne tulevat, jatkamme eteenpäin, elämä tuo aina uusia mahdollisuuksia, ilman että meidän tarvitsee
kaikkea tietääkään, riittää kun oivallamme ja vastaukset tulevat aikanaan, silloin kun olemme unohtaneet kysymykset.