Mitä nyt mieleen juolahtaa...

Työstäni

Vähän aikaa sitten luonani kävi äiti joka menetti lapsensa joitakin vuosia sitten. Vaikka lapsi olikin ollut jo melkein aikuinen, lapsi on aina lapsi äidilleen. Istunnon lopuksi äiti sanoi ettei olisi pärjännyt ilman välitykselläni saamaansa  apua ja yhteyttä tyttäreensä...koin tuon kauneimmaksi kiitokseksi mitä tästä työstä voi saada.
 
Jäin miettimään osaanko itse olla kiitollinen siitä mitä olen elämässäni saanut. Olen saanut paljon, koen että olen jollakin tavalla saanut menestystäkin tässä työssä, vaikka se ei ole ollut päämäärä. Tai alkuun oli, asetin itselleni tavoittelita jotka ovat toteutuneet. Ajattelin silloin että en halua mainostaa itseäni missään, (siitä on 7 vuotta kun aloin tehdä tätä toiminimellä) jos se ei kanna ja vie minua eteenpäin, pistän pillit pussiin ja lopetan, kokeiltava on. Ajattelin että asiakkaat kyllä johdatetaan minulle ilman että minun itse tarvitsee nostaa itseäni esille. Tämä on toteutunut. Suurin osa asiakkaista tulee toisten kautta, joku on soittanut/käynyt, antaa tietoni toiselle, sana kulkee, näin johdatus on toiminut. 

Tottakai alussa menestyminen oli alussa tavoitteeni. Halusin olla "paras", mutta myöhemmin ymmärsin että menestyminen työssä, missä tahansa, ei saa olla ensisijainen tavoite. Sitä ei pidä tavoitella, se on sivutuote, seurausta hyvin tehdystä työstä. Jokainen päivä on tehtävä parhaansa, yhtään ei voi lipsua omista arvoistaan. Jokainen työ on tehtävä mahdollisimman hyvin. Siitä seuraa menestys. 
Olla "paras"....meillä on oikeus asettaa itsellemme tavoitteita, tehdä parhaamme. Kyllä maailmankaikkeus karsii ne haaveet jotka eivät ole sopivia meille, mutta kuten jossakin päivityksessä kirjoitin, meillä on oikeus vaatia myös itseltämme parasta, mutta myös odottaa itsellemme parasta. Jos näin ei ole tarkoitettu, silloin se ei tapahdu, tulee tilalle jotain muuta joka korvaa sen jota emme ole saavuttaneet ja se on parempi meille. Emme itse aina näe omaan tulevaisuuteen emmekä tiedä omaa parastamme, kyllä universumi tietää oman parhaamme ja karsii elämästämme sen joka ei meille sovellu ja jota ei ole meille tarkoitettu.  

En väitä olevani paras, siitä ei ole kysymys. En seuraa kuinka muut työtään tekevät koska en halua vaikutteita muilta, joten en tiedä kuka on paras, eikä sillä ole enää väliäkään. Jokainen tekee tavallaan, joku on paras jollekin , enkä minäkään varmaan ole paras jollekin, jokainen saa valita "parhaansa". 

Koen että minulle on tuotu todella vaativia asiakkaita. Se on pelkästään hyvä asia. Puolivillainen ei mene läpi ja se asettaa vaatimuksia itselleni ja siihen miten teen työtäni. On tehtävä parhaansa, jokainen kerta. On tiedettävä asioita, yksityiskohtia menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevasta. Iman näitä vaativia asiakkaita tuskin olisin päässyt eteenpäin. Ne vakuuttavat ja vahvistavat myös minua. Kiitos asiakkailleni että olette vaatineet minua tekemään parhaani, olette jokaikinen olleet minulle suunnattoman tärkeitä ja opettaneet minua. Jokainen istunto on oppia eteenpäin, aina voi oppia uutta eikä koskaan ole määränpäässä, "nyt osaan kaiken", sitä hetkeä tuskin koskaan tulee, aina voi oppia uutta ja juuri se tekee tästä työstä niin mielenkiintoisen. 

Toinen tavoite minkä itselleni alussa asetin, on että teen asiat juuri sillä tavalla kuin itse koen itselleni hyväksi. Olen aina ollut "vastarannan kiiski", en kuuntele muiden mielipiteitä, otan kyllä oppia, mutta sovellan siitä oman tapani toimia, itselleni helpomman tavan. Minullekin on sanottu että noin ei voi tehdä, sekoitan uutta ja vanhaa työssäni, kunnioitan entisajan näkijöitä ja pyrin tekemään työtäni samaan tapaan, sekoittaen siihen uutta oppimaani. Ei ole rajoja eikä sääntöjä mitä ei voisi tehdä, jokainen asettaa itselleen säännöt. Toisten sanelemat säännöt eivät toimi kohdallani, luon omat saantöni ja noudatan niitä tinkimättömästi. Siinä mielessä tuo runo "musta lammas" kertoo myös itsestäni. En tingi mistään työssäni vaan vaadin itseltäni paljon, mutta luon itse omat sääntöni, pätee varmaan muihinkin asioihin elämässäni. Lähteminen mukaan kaikkeen joka ei tunnu omalta, syö itseä liikaa. On asetettava rajat myös itselle, se mikä on minun juttu, sitä teen, jos se ei tunnu omalta, en lähde siihen mukaan. 

Minua on opetettu myös kuinka suhtautua epäonnistumisiin. Niitäkin on sattunut vuosien varrella, onneksi vähän. On ollut tilanteita joissa en tunne saavani minkäänlaista yhteyttä. Sanon että olen maailman huonoin arvaamaan, silloin kun tuntuu että istunto on mennyt arvailuksi, silloin on pitänyt lopettaa. Silloin en asiakasta ole veloittanut tai olen palauttanut rahat. Se mitä tapahtuu, ei ole tärkeää, vaan se miten siihen suhtautuu. Jääkö selittelemään, etsimään syyllistä vai syyllistääkö toisia omista epäonnistumisista. Aina voi katsoa peiliin, ja miettiä mitä olisin voinut tehdä toisin, mutta jos sekään pohdinta ei tuota tulosta, on vain sivuutettava ja jatkettava eteenpäin. Asia ei saa jäädä vaivaamaan. 
Ajattelen että kaikella tarkoitus, epäonnistumisen tarkoitus on myös oppia siitä. Ei voi kuvitella olevansa "paras", kyllä siitä ajatuksesta maanpinnalle tiputetaan, ehkä myös oppia huomaamaan että kaikki ei kuitenkaan tule minusta itsestäni, olen riippuvainen "yläkerran avusta", se minun on aina muistettava. Myös muistutus siitä että ei ole itsestäänselvyyksiä vaan kaikki on loppujen lopuksi korkeimman kädessä, itse emme pysty kaikkeen vaikuttamaan. 

Toistan vielä, ei ole väliä mitä tapahtuu, vaan sillä miten siihen suhtautuu, sillä on väliä, tämä pätee kaikkeen ja kaikkiin, tilanteessa kuin tilanteessa. 

Joskus olen ajatellut että onko minusta tullut kylmä ihminen kun enää tunne niin vahvasti surua, mikäli kyseessä on asiakas joka on menettänut läheisen. Alussa tunsin, kyyneleet tulivat herkästi omiinkin silmiin välillä istunnoissa ja tunsin surun fyysisestikin. En enää, mutta ajattelen että ehkä nuo tunteet on nyt otettu pois, tarkoitus ei ole mennä liian syvälle asiakkaan tunteisiin, se syö itseä liikaa. Se on suojautumiskeino jonka olen oppinut.
Tunnen myötätuntoa, tottakin, mutta suru on vieras tunne. Hyvä niin, sillä silloin jäisin vatvomaan mielessäni asiaoita. Aikoinaan ollessani vaikka jonkun tuntemattoman sukulaisen hautajaisissa, tunsin vainajan läheisten surun niin vahvasti että minun piti pidätellä itkuani etten olisi puhjennut ääneen itkemään. En surrut vainajaa, surin sitä surua mitä omaiset tuntevat, se suru oli joskus niin suuri. Jos näin tuntisin vieläkin, ei työstäni tulisi mitään, en pystyttävä erottamaan omat tunteensa toisten tunteista.

Joskus asiakkaat kysyvät, tai ennemmin olettavat, että työni on raskasta. Ei se ole, se antaa minulle voimaa ja energiaa. Jokainen istunto, vaikka olisin kuinka väsynyt alkaessani, antaa minulle energiaa. Keskittyminen vie ehkä voimaa, on keskityttävä täysillä ja omat ajatukset on työnnettävä syrjään, se voi joskus vielä voimia,mutta siitäkin palautuu . Oma vapaa-aika ja oma elämä, että se on järjestyksessä, se on tärkeää. Välillä muistutan itseäni että työ on ykkönen elämässäni, kaikki muu pyörii sen ympärille. Koetan viettää vapaa-aikani siten että jaksan työssäni, liikun luonnossa, lenkkeilen, koetan mennä ajoissa nukkumaan, hyvät unet ovat tärkeintä, mutta sallin itselleni myös pientä lipsumista. Kaikessa ei tarvitse olla täydellinen...

Työ on työtä, ja se että olen oppinut ottamaan tämän työnä ja tehtävänä jota suoritan täällä maan päällä, kuten jokainen meistä suorittaa omaansa. Ei ole yhtä tärkeää työtä, vaan jokaisen työ on tärkeää. Ei voi nostaa yhtä työtä ylitse muiden eikä minunkaan ole tarkoitettu asettamaan omaani muita tärkeämmäksi. Välillä olen miettinyt sitä että arvostanko itse omaa työtäni tarpeeksi, kun jostakin tulee itsestäänselvyys, sitä ei aina pysähdy ajattelemaan.

Toisaalta ajattelen että kaipa arvostan koska edelleen jatkan työtäni. Se on paras palkinto hyvin tehdystä työstä ihanan vaativien asiakkaiteni lisäksi.