Mitä nyt mieleen juolahtaa...

Mietin unelmia ja haaveita. Meillä kaikilla on niitä, suurempia tai pienempiä. Ne ovat elämän kantava voima, ne vievät meitä eteenpäin. Haaveet ovat tienviittoja matkalla, ajattelen näin. 
Sen mistä voimme haaveilla, sen voimme saavuttaa, näin olen kuullut sanottavan. 
Pitää ehkä paikkaansa, mutta ainahan sääntöihin on poikkeuksia, emme aina saa sitä mitä haluamme, emme ainakaan juuri sillä hetkellä kuin itse olemme haaveen toteutumisen aikatauluttaneet. Ja kun haave ei toteutunut vaikka kaikki vaikutti selvältä, alamme kysellä miksi? Miksi tuo haaveilemamme asia ei toteutunut vaikka kaiken piti olla selvää, tapahtui jotain ja haave oli haudattava, aloitettava alusta, on palattava lähtöruutuun ja alettava taas haaveilla, ehkä samasta "ehkä joskus tuo haave vielä toteutuu"-ajatuksella tai pitäisikö luovuttaa ja jättää haave "se ei olllut minulle/meille tarkoitettukaan.."

Sain viestin asiakkaalta jossa hän mietti juuri tätä asiaa. Olimme keskustelleet joitakin kuukausia aikaisemmin, ja puntaroineet asiaa, etsineet tarkoitusta tapahtuneelle, jotain ehkä löysimmekin. mutta prosessi jatkui vielä hänellä, hyväksymisen prosessi. 
Tuon prosessin aikana ihminen käy läpi asioita monelta kantilta, hän jopa ajatteli että tapahtuma voisi olla jotenkin hänen aiheuttamansa. Kun ei osaa olla tarpeeksi kiitollinen siitä mitä on jo annettu (kiitollisuuden henkinen laki): Kun olet kiitollinen, saat elämääsi uutta kiitettävää, kiitollisuus tuo kiitettävää (vetovoiman laki) ja hän mietti johtuiko haaveiden kariutuminen tuosta, kiittämättömyydestä. 


Näitä asioita olen käsitellyt monen muunkin asiakkaan kanssa ja omakohtaistakin kokemusta on, pienten haaveiden ja suurenkin kariutumisesta. Pienet haaveet ja niiden kariutumisen jo ymmärrän, "ei ole aika", tai se ei ole minulle aivan siinä muodossa tarkoitettu, jotain parempaa on tulossa, en vain ole sitä osannut odottaa. En aina tiedä omaa parastani ja haluan asioita jotka toteutuessaan eivät kuitenkaan palvelisi minua parhaalla mahdollisella tavalla, joten tuo haaveilemani asia ei toteutunutkaan vaikka kuinka olin sen toteutumisesta varma. 

Joitakin vuosia sitten minulla oli haave. Haaveilin talosta järven  rannalla.Halusin kauemmaksi kaupungista, paikkaan missä luonto on lähempänä. Olin esittänyt asian miehelleni jo vuosia aikaisemmin, mutta hän oli jyrkästi asiaa vastaan. Olimme itse rakentaneet oman talomme eikä hän ollut valmis siitä lähtemään. Hautasin haaveeni, "ei ole vielä aika" ja annoin asian olla. Kunnes otin asian puheeksi (käytyäni jo alustavasti kiinteistövälittäjän juttusilla hänen tietämättään), ja ihmeekseni hän ei enää ollut hanketta vastaan. 

Laitoimme oman talomme myyntiin ja aloimme kierrellä katselemassa kiinnostavia kohteita. Mikä sinänsä ei ollut kovin kuormittavaa, sillä paikkoja jotka täyttivät kriteerimme ei ollut kovinkaan montaa myytävänä. Muutama aivan ihana paikka mutta kaikki ei täsmännyt.... joko talo ei olisi ollut tarpeitamme vastaava, naapuri oli liian lähellä, aina jotain joka ei miellyttänyt  olimme yksimielisiä siitä mitä halusimme eikä tullut tilannetta jossa toinen olisi mieltynyt taloon mutta toinen ei. 

Aika hauskakin tapahtuma jäi tuosta talon etsinnästä mieleeni. Kävimme katsomassa taloa joka  oli hyväkuntoinen, mutta ei silti oikein sytyttänyt kumpaakaan. Tullessamme takaisin autossa tuli kinaa jostakin, en edes enää muista mistä ja tulimme pahantuulisina kotiin. Yleensä juttelimme talojen hyvistä ja huonoista puolista. olimme yksimielisiä ja hyvällä tuulella tullessamme kotiin. 
Kerroin ystävälleni jälkeenpäin tuosta katsomastamme talosta. Hän sanoi että sitä teidän ei kannata ostaa, se on "erotalo." Kaikki siinä asuvat eroavat, jo kolmas eroava pariskunta on sitä myymässä... Ilmankos sieltä tullessa energia olivat riitaiset:)

Se oikea paikka löytyi kuitenkin. Neljäs katsomamme paikka. Paikka missä sielu lepää, se talo ja pihapiiri tuntui heti omalta. Samoin miehestänikin. Tykästyimme kovasti ja suorastaan rakastuin tuohon paikkaan. Se tuntui niin meidän paikaltamme, hyvä talo, ranta, rauhallinen ja kaunis pihapiiri. Pihalla kiveen maalattu valkoinen päivänkakkara, aivan kuin merkki minulle. Valkoisilla kukilla on minulle merkitystä. Kaikki täsmäsi ja olin varma että saamme tuon talon. 

Näin ei käynytkään. emme saaneet omaa taloamme myytyä emmekä uskaltaneet ottaa riskiä ottaa lainaa jos oma ei menisikään kaupaksi. Petyin, kyselin "miksi" ja tuntui että en saa vastausta. Olin jopa tehnyt aarrekartain missä oli laituri ja punainen talo...
Lohdutuspalkinnon saimme, ostimme kesämökin, punainen mökki ja laituri, siinä mielessä aarrekartta toteutui. 

Mutta se ei tuntunut samalta, olisin niin halunnut tuon talon...

Vastauksen tuohon miksi kysymykseen sain reilun vuoden päästä. Tuli avioero, hieman kuin salama kirkkaalta taivaalta. Uskon kyllä että molemmat olimme sitä jo vuosia prosessoineet mielessämme, kunnes tuli se "viimeinen pisara" eikä ollut vaihtoehtoa. Uskon että se olisi tapahtunut joka tapauksessa, huolimatta siitä missä asumme ja toinen meistä olisi joutunut lähtemään tuosta talosta. Se olisi varmaan ollut raastavaa. Taloudellisestikin tilannekin olisi ollut vaikeampi sillä talo oli arvokkaampi kuin nykyinen, minulle ei olisi ollut mahdollista jäädä siihen asumaan, olisin ehkä joutunut lähtemään siitä ja se olisi ollut todella raskasta. 

Sain kuitenkin toisen mahdollisuuden ranta -taloon eron jälkeen. Kävin katsomassa paikkaa joka myös oli juuri sitä mitä haluan, mutta hieman riski minulle jos tulevaisuudessa asuisin siinä yksin. Haluan aina pelata varman päälle. turhia riskejä en ota, taloudellisesti se olisi ollut mahdollista mutta ne "riskirakenteet" talossa huolestuttivat. Taas haave kariutui. Ajattelen että vielä suodaan kolmas mahdollisuus, "ei kahta kolmatta", Tällä hetkellä olen luopunut etsimästä, mutta en ole luopunut unelmasta. Joku päivä vielä, jotakin kautta se toteutuu, toivon niin. Ja sillä välin teen uuden aarrekartan johon laitan kanoja. Unelmani on hieman muokkautunut, nyt haluaisin maalle. Haluaisin kanoja, haluaisin syödä oikeita luomukananmunia aamuisin, omien kanojeni munimia. Ehkäpä se joku päivä toteutuu..saa nähdä. 


Kun haave ei toteudu,on se  hyväksyttävä ja annettava ajan näyttää. Vastaus tulee aikanaan. Itseään on turha syyllistää: "olenko tehnyt jotain väärin, enkö ole osannut olla tarpeeksi kiitollinen?" 
Olemme vain ihmisiä ja teemme virheitä, se meille sallitaan, siitä ei rankaista ja se meidän tulee sallia itsellemme. Haaveet toteutuvat, tavalla tai toisella. Ja jos eivät toteudu, silloin ne eivät enää tunnukaan tärkeitä. Tulee jotain muuta, joka on siinä hetkessä tärkeämpää. 

Tieto lisää tuskaa, näinhän sanotaan. Henkisten asioiden ymmärtäminen on joskus sudenkuoppa jossa alkaa liikaakin analysoida asioita. Joskus on parempi antaa olla.
Näin kerran unen jossa olin tilassa, aivan kuin avaruudessa. Syvänsininen tila jossa oli tuikkivia valopisteitä.  Olin siellä ja en ollut, kehoa en tiedostanut, voisinko sanoa että tietoisuuteni oli tuossa tilassa ilman kehoani ja se olin kuitenkin minä itse. 

Outo tila jossa tiedostin sen että minulla oli kaikki vastaukset, minun ei tarvinnut kysyä mitään kun jo tiesin vastauksen, tieto kaikesta tulvi minulle silmänräpäyksessä. Pieni hetki ja se sisälsi kaiken tidän mitä olemassa oli, en voi sitä muuten kuvailla.
Ajattelin: "Näinkö yksinkertaista kaikki on?"  Samassa heräsin ja ensimmäinen ajatukseni oli " mikä on yksinkertaista?
En muistanut enää mitä tuossa unessa sain tietooni.  Mielessä oli häivähdys unessa kokemastani tietoisuudesta, mutta en täysin tuota tunnetta ymmärtänyt enää valveilla ollessani. 

Muistin myöhemmin että sisareni mies kertoi täsmälleen samoin sanoin näkemästään unesta poikansa kuoleman jälkeen ..."Så enkelt är det"...oli hän myös ajatellut ja aamulla herättyään miettinyt että mikä on niin yksinkertaista, hänkään ei enää muistanut. Paikkakin oli ollut sama...

Ehkä tuo uni kertoi sen että vastaukset kaikkeen on jossakin. Meidän ei tarvitse viettää kaikkea aikaamme analysoiden ja miettien. Hyväksymme asiat sellaisena kuin ne tulevat, jatkamme eteenpäin, elämä tuo aina uusia mahdollisuuksia, ilman että meidän tarvitsee kaikkea tietääkään, riittää kun oivallamme ja vastaukset tulevat aikanaan, silloin kun olemme unohtaneet kysymykset. 








 



Katselin aamulla hetken aikaa televisioista tulevaa aamu-ohjelmaa. Tuossa ohjelmaformaatissa asiakkaat soittavat suoraan lähetykseen ja ohjelman juontajat katsovat korteista tai vastaavat intuitiivisesti heidän kysymyksiinsä. 

Tänä aamuna juontovuorossa oli naishenkilö, jonka olin aikaisemminkin kuullut ko. ohjelmassa poistavan asiakkaalta kirouksen. Muistaakseni edellisellä kerralla oli kirouksen kysyjälle langettanut 13 vuotta sitten soittajan koulutoveri. Juontaja tietysti pystyi poistamaan kirouksen. 

En tällä kertaa kuullut asiakkaan kysymystä, kuulin vaan kun juontaja puhui kirouksesta jota hän oli poistamassa soittajalta. Hienoa, jos siinä onnistui ja asiakas sai rauhan. Tarjoitus pyhittää keinot ilmeisesti. Piti kääntää kanavaa, kuten tavallista tuon ohjelman kohdalla. 

Kerran tosin kun ohjelmaa hetken katsoin, sain ahaa-elämyksen "tuo ihminen osaa  jotain!" Kyseessä oli puhelu ja asiakas tunnisti tuntomerkin perusteella isänsä...juontaja sanoi, sanon tämän omin sanoin koska en muista täsmälleen hänen sanojaan,että paikalle tulee mies ja ja hänellä on aivan kuin Chaplinin keppi ja seisoo samanlaisessa asennossa...soittaja sanoi että hänen isänsä oli ollut kova Chaplin-fani. Oivallus asiakkaalta, tosin olisin halunnut kannustaa juontajaa menemään pidemmälle, ottamaan riskejä epäonnistumisen uhallakin, se tie vie eteenpäin.

Minä en usko kirouksiin. En yleensä arvostele enkä puutu toisten tekemisiin, mutta tuo aihe saa niskavillani pystyyn. Vieläkin siis on ihmisiä jotka uskovat, ilmeisesti on. 
Jokaiselle on omat totuutensa, jokainen uskoo omaan totuuteensa. Minä uskon omaani eikä minun tehtäväni ole vakuuttaa ketään omasta totuudestani. Voin vain  kertoa sen mihin en usko, niin  vuorenvarmasti en usko kirouksiin. Siihen että joku voisi kirota meidät. "Kaikki lähtee itsestä", se on totuus. minun totuuteni. Jos uskomme esim. siihen että joko on meidät kironnut, voimme syyttää omia vastoinkäymisiämme siitä.
Vastuu epäonnistumisista ja vaikeuksistamme siirtyy toiselle. Ei tarvitse katsoa peiliin ja miettiä mitä minä itse voisin tehdä toisin että nuo epäonnistumiset tai vaikeudet poistuisivat tai että mitä minä voisin oppia tästä tilanteesta. Kaikessa piilee opetus, vaikeuksissakin.Ei ole väliä siitä mitä tapahtuu, vaan sillä miten siihen suhtautuu, sillä on väliä. Syyttelemmekö olosuhteita, toisia ihmisiä, löydämmekö aina vian muualta kuin itsestämme. 

Kaikki epäonnistuvat, kaikilla on vaikeuksia. Kaikki on suhteellista, jollekin työpaikan menetys tai ihmissuhteen menetys  voi olla maailmanloppu, toiset näkevät ne uutena alkuna, joku voi ajatella että vaikeudet johtuvat kirouksista, joku pitää niitä paholaisen hyökkäyksinä.... Minkä vaihtoehdon valitsisit itse jos saisit valita suhtautumisessasi? Minä ainakin valitsen noista toisen vaihtoehdon koska olen huomannut omassakin elämässäni että se on se kaikkein nopein vaihtoehto päästä eteenpäin elämässä, jättää taakse se mikä on jo aikansa palvellut. Ainahan sitä emmä juuri silloin ymmärrä, mutta kun päästämme irti menetyksestä, huomaamme että uutta tulee tilalle. Se vaatii vaan irtipäästämistä. 

Kirouksiin ja muihin uskominen lietsovat pelkoa. Tuollaiset asiat myös antaa tälle alalle osaltaan "hömppäleiman." Aika muuttuu ja ihmisten asenteet sen mukana. Se mikä on toiminut sata vuotta sitten, ei enää toimi tässä päivässä. Kun aloin perehtyä enemmän näihin "henkisiin asioihin", oli vallalla sanonta "Siellä missä on Valoa, siellä on myös Pimeyttä." 

Olin vuosia sitten syvässä unessa. Jostain syystä heräsin, vaikka en olisi halunnutkaan. Oikein kamppailin heräämistä vastaan, muistan vieläkin kuinka tuntui kuin kerros kerrokselta kuoriuduin unen läpi valveille, vastentahtoisesti. En voi sitä tunnetta muuten kuvailla. 
Päässäni pyöri lause, ajattelin että minun on kirjoitettava tuo ylös, muuten en sitä aamulla muista. Se kuului näin "Kuljemme kohti Valoa ja Valossa ei ole pimeyttä." 

Se oivallus muutti käsitystäni, toinenkin samantapainen yöllinen herääminen tapahtui. Olin kuullut ja tunsinkin ihmisiä jotka ovat ainakin omasta mielestään elävät Valossa ja ovat valaistuneita, mietin silloin että mitä se tarkoittaa. En itse kokenut että olisin ollut, enkä koe vieläkään, olevani sen valaistuneempi kuin muutkaan, elänhän ihan tavallista elämää.... Tuo toinen lause jonka takia piti yöllä nousta kesken unien kirjoittamaan ylös kuului jotenkin näin:" Ihminen ei elä Valossa, hän vasta opettelee maan päällä sitä mitä elämä on kun elää Valossa." 

Uskon tuohon, tosin jotkut väittävät että esim. Äiti Amma eläisi Valossa jo maan päällä. Voi olla, ei sääntöä ilman poikkeusta. 

Minulle laittoi  vuosia sitten eräs asiakas ystävänsä kanssa sähköpostia, nimettömänä tietenkin, ja olisin hänelle vastannutkin, mutta sähköposti-osoite oli jo poistettu käytöstä.  "Marja, et elä Valossa, mene Jumalan kasvojen eteen!" , näin viestissä luki. 
Samalla hän laittoi linkin erääseen aloittamaansa keskusteluun keskustelupalstalla. En todellakaan elä Valossa, opettelen kuinka minun tulisi elää kun eletään Valossa ,  mutta Jumalan kasvojen edessä olen (edelleenkin) joka ikinen päivä. Aivan samoin kuin tuo viestin lähettäjäkin ja hänen ystävänsä.

Tietysti tuo asia vaivasi aikansa, kritiikki kuuluu asiaan, mutta pohjimmiltaan tuosta hänen kirjoituksestaan kuulsi läpi vanhat opit ja uskomukset, kuten sanottua jokaisella on oma totuutensa mutta sitä totuuttakin voi vääristellä. Se vaivasi hetken aikaa, sen jälkeen jätin omaan arvoonsa. Parhaita opettajia ovat haastavat ihmiset, ilman heitä emme oppisi mitään. Nyt voisin jopa kiittää häntä, hän oli yksi niistä jotka veivät minua eteenpäin. Tarvitaan arvostelijoita, vähättelijöitä ja kriitikoita, he antavat "potkun persuuksille", tulee tunne: "Tulet vielä näkemään, en minä luovuta vaan sivuutan ja jatkan eteenpäin."  Hyvä vaan että tälläisiä ihmisiä tuodaan, ilman heidänlaisiaan tuskin olisin oppinut sitä mitä opin. 

Tuon henkilön opetus oli kallisarvoinen, se opetti sivuuttamaan kaiken turhan mikä rasittaa ja antoi sisua jatkaa eteenpäin ja uskoa itseesi. Ei hän minun kykyjäni kyseenalaistanut, vaan sitä mistä ne tulevat....

Kerran eräs kirjailija laittoin minulle sähköpostia. Hänellä oli tarkoitus kirjoittaa kirja vaihtoehtohoidoista yms. ja kysyi suostuisinko haastateltavaksi, hän laittaisi kysymyksiä sähköpostiini.
En luvannut mitään, pyysin saada nähdä kysymyksen ensin. 
Kieltäydyin kunniasta nähtyäni kysymykset, oli esim. kysymys siitä mistä tiedän että asiat joita kerron tulevat Valosta eikä Pimeydestä...ei aivan noin sananmukaisesti, mutta yksinkertaistettuna. Mitä ihmettä minä tuollaiseen osaan vastata, kun en edes usko tuohon "pimeyteen".  Hän tosin käytti toista sanaa jota en viitsi edes toistaa. Monta muutakin kysymystä;" tunnetko päässäsi siritystä kun aloitat kanavoinnin?" J
otenkin näin tuo kysymys oli...piti ihan kysyä mistä tuollainen kysymys juontaa, hän selitti että Diana Cooperin kirjassa tuollaisesta on mainittu.

En oikein tiennyt itkeäkö vai nauraa kysymyksiä lukiessani, tiedän että hän loukkaantui asenteestani, pyydän anteeksi, toivotan hyvää kirjalle, tarkoitus ei ollut loukata, mutta en vaan oikein päässyt jyvälle enkä voi vastata sellaiseen mihin en usko, joten jätin sikseen. 
Enhän voi puolustautua tai puolustella sellaista vastaan mihin en itse usko joten siihen on turha lähteä, en lähde taistelemaan ihmisten uskomuksia vastaan, se on taistelua tuulimyllyjä vastaan.  

Hyvä ja paha ovat kaksi asiaa jotka ovat todellisia. Eivät konkreettisesti, mutta itse luomme omaa elämäämme omilla valinnoillamme, teoillamme ja  sanoillamme ja valintamme konkretisoituvat, hyvää tai pahaan.
Sitä niittää, mitä kylvää. Sillä valitsemmeko hyvän vai pahan, ne kaksi ovat meissä luonnostaan, ei niitä tarvitse toisista ihmisistä tai ulkopuolelta hakea, joten kiroukset yms. joutaisivat jo heittää romukoppaan ja korostaa ihmisen omaa vastuuta valinnoistaan. Sillä kaikkihan  lähtee itsestä.

Tuo otsikko ei ole minun keksimäni, satuin sen vaan lukemaan Kauneus ja Terveys-lehdestä hammaslääkin aikaani odotellessani. Yhtä hyvin voisin kysyä miksi naiset valehtelevat, tai ihmiset yleensäkin... Tuossa lehdessä lukija kysyi psykologi Ilona Rauhalalta (muistankohan nimen oikein?) miksi hänen miehensä sepittää tarinoita, toisin sanoen valehtelee, vaikka jää niistä yleensä kiinni.

Sinänsä tuo teksti oli minulle ajankohtainen. Samaa olen miettinyt itsekin, miksi miehet (tai mies, en yleistä, mutta minun kohdallani on yleensä miehestä kysymys.) 
Oikeastaan tuo miksi-kysymys ei ole oleellinen, vaan se mitä asialle aikoo tehdä, salliiko valehtelun vai en. Minä olen päättänyt että en salli. Myönnän, joskus olen sortunut samaan, "puhelin on äänettömällä, en voinut vastata", vaikka olisinkin voinut , katsonhan minä siitä huolimatta puhelinta ja olisin voinut soittaa takaisin jos vain olisin halunnut, olen väittänyt olevani muualla kuin missä olenkaan, ihan vaan sillä että totuus on ollut että en vain ole juuri silloin halunnut tavata...olen ehkä halunnut välttää kertomasta totuutta etten loukkaisi. 

Jotkut välttävät kertomasta totuutta välttääkseen riitoja, jotkut välttääkseen loukkaamsta, joku voi vain olla valehtelija luonteeltaan ja valkoisten valheiden lipsauttelua ei edes pidä itsekään  valehteluna. Varsinkin jos toinen uskoo tai haluaa uskoa jatkuviin ontuviin selittelyihin ja valheisiin. 

Valheen käsitys muutenkin on himmentynyt. "Valkoisten valheiden", totuuksien kiertäminen ja varsinkin sen myöntäminen että on tullut vähän valehdeltua on vaikeaa, totuudesta on tullut suhteellinen käsite ja valehtelusta osittain hyväksyttyä. Sitä harrastavat kaikki, onko se kun mies kysyy paljonko maksoit noista kengistä ja  vaimo pienentää summa puolella, valehtelua? Varsinkin jos ne on omilla rahoillaan hankkinut. On se, jos tarkkoja ollaan, mutta ehkä oleellista on se miksi tilanne on päässyt sellaiseksi että asioita on kaunisteltava, miksi vaimo yleensä on tilivelvollinen omien rahojensa käytöstä? 

Ihmissuhteissa valehtelu on tavallista. Minun viimeisin suhteeni kariutui ehkä  tästä syystä. Olisin ehkä voinut ummistaa silmäni ja jatkaa jos en olisi välittänyt. Mutta en osaa olla välittämättä, en voi olla suhteessa missä tunnen että minua ei arvosteta totuuden vertaa. En olisi halunnut tätä oppiläksyä enää. luulin jo että olin oppinut arvostamaan itseni, mutta ilmeisesti en vielä tarpeeksi.  Tarkoitus tälläkin ihmisellä joka tuotiin minulle, ihana ihminen mutta piti tapahtua se mikä tapahtui että osaisin päästää irti. Kerta kerralta se käy helpommin, enää en jää roikkumaan ihmissuhteeseen jossa maailmankaikkeus viestittää "tämä ei ole parasta mahdollista sinulle." Kuuntelen viestejä ja opin, kolmen voima on se mihin uskon; kun joku asia tapahtuu kolme kertaa,  minä teen ratkaisuni ja  tottelen maailmankaikkeutta.  Minä en aina tiedä omaa parastani, haluan asioita jotka kuitenkin eivät ole minun parhaakseni, hangottelen vastaan ja koetan ummistaa silmäni totuudelta koska "minä haluan"... Onneksi on joku korkeampi voima joka ohjaa, sitä vain on kuunneltava.
Kaiken lisäksi suhde keski kolme  kuukautta, kolme päivää ja kolme tuntia, voiko sitä enää väärin ymmärtää?

Olen miettinyt sitä  kuinka annamme menneisyyden vaikuttaa uusiin ihmissuhteisiin. Jos menneisyydessä on pettämistä, on vaikea luottaa toiseen ja menneisyys tunkee väliin. Mitä väliä mitä menneisyydessä on kokenut, sen voi jättää taakse ja antaa uuden mahdollisuuden uudelle. Menneisyyttä tuodaan meille ihmissuhteissa niin kauan kuin osaamme päästää irti, oppia luottamaan, myös itseemme ja ennenkaikkea itseemme. Se että on pettynyt ihmissuhteissa ja antaa sen estää itseään menemästä eteenpäin, kertoo enemmänkin siitä että ei luota itseensä. On vaan opittava luottamaan itseensä, siihen että ei säry vaikka aina kohdalle tuleva ihminen ei toimikaan odotustemme mukaisesti. Silloin on vaan tehtävä päätös: Sopiiko tämä minulle, hyväksynkö tämän ja jos vastaus on "ei", on taas jatkettava eteenpäin ja katsottava mitä tulevaisuus tuo. Aina se tuo uutta, mutta ehtona on päästää irti menneestä. Jos emme ole päästäneet irti, sama tilanne toistuu, uudessakin ihmissuhteessa. Siinä piilee oppiläksy jota ei pakoon pääse, se tuodaan eteemme aina uudelleen kunnes sen oivallamme. Kolme kertaa, joskus neljäkin jos emme ala oppia. Sen takia kysymme usein "miksi minulle aina tuodaan tälläisiä tilanteita/ihmissuhteita.?"

Joku kysyi kerran minulta että mistä sen "oikean" tunnistaa. Jokainen on oikea siihen hetkeen, jokainen suhde on merkityksellinen, eikä ole "väärää" ihmistä. Jokaisesta voi oppia ja jokainen tuo oppiläksyä. Kun olemme läksymme oppineet tulee "oikea." Hänet tunnistaa siitä että suhde menee omalla painollaan, kaikki on helppoa. Suhteen eteen ei tarvitse ponnistella vaan kaikki on selvää, molemmat etenevät suhteessa samaan tahtiin eikä toisen tarvitse vaatia tai hoputtaa toista. Ei ole turhaa vääntämistä eikä kääntämistä, asia etenee omalla painollaan. Siitä sen tunnistaa. Valitettavasti ennen sitä, varsinkin varttuneemmalla iällä, on käytävä läpi sitä ennen toisenlaisiakin suhteita. Oppiaksemme oman arvomme ja oppiaksemme jättämään menneisyyden taakse, oppiaksemme oman arvomme jotka menneisyyden suhteet ovat usein himmentäneet. 

Juttelin kerran tuttavani kanssa. Tilanne oli sellainen etten voinut paneutua asiaan syvällisemmin mutta se mitä hän sanoi jäi mieleeni. Hän puntaroi omaa avioliittoaan ja mainitsi ettei hän ymmärrä miksi hän tuhlaa elämäänsä suhteessa mikä ei anna hänelle mitään. En tainnut edes vastata, en ennättänyt, mutta jälkeenpäin mietin että miksi-kysymys on maailman turhimpia kysymyksiä. Tuossa tilanteessa oikea kysymys olisi "mitä aioit asialle tehdä?" 

Miksi ihmiset valehtelevat?  Johtunee siitä että se on helpoin tapa livahtaa pois tukalasta tilanteesta. Sen, joka joutuu valehtelemaan, ehkä hänenkin kuuluisi miettiä, miksi hän valehtelee vaikka ei valkoisia valheita itselleen myöntäisikin...onko motiivi todella olla armollinen toiselle, jos on, sen hyväksyn, kerran kaksi kertaa, mutta en enää kolmatta.
Minä olen jo oppinut kuinka maailmankaikkeus toimii, sen oppiminen vei minulta koko elämän tähän asti. En enää hyväksy valheita ihmissuhteissa, annan mahdollisuuden; Kysyn, "miksi valehtelit?"  Jos en saa vastausta, anteeksipyyntöä tai hyvää selitystä, (toisaalta valehtelulle ei ole hyvää selitystä) annan asian olla ja kysyn itseltäni mitä aion asialle tehdä...olen antanut mahdollisuuden, kolme kertaa, enempiä mahdollisuuksia ei minulta liikene, en tuhlaa aikaani siihen mikä ei ole tarkoitettu vaan siirryn eteenpäin koska tiedän että uutta tulee, kerta kerralta helpompaa ja parempaa mutta se vaatii irtipäästämistä. Näin maailmankaikkeus toimii.







 

 

Lauantai-ilta ja istun yksin kotona. Ei tee mieli lähteä mihinkään, ei tee mieli tehdä mitään erityistä, kuuntelen itseäni ja haluan olla yksin. Koen että minulla on seuraa, vaikka yksin olenkin, en ole yksinäinen ja välillä oikein nautin että saan olla yksin. Seuranani ovat ne ihmiset jotka joskus tämän lukevat, tänään tai huomenna tai kuukauden päästä ja se seura riittää täksi illaksi. 

Istunnot puhelimessa kestävät 50 minuuttia. Se on lyhyt aika ja usein tuntuu, luulen että asiakkaistakin tuntuu samalta, että aika mennä hupsahtaa nopeasti. Silloin kun olemme korkealle virittäytyneitä, teemme jotain innostavaa, aika menee nopeasti. Kun taas olemme jostain syystä matalimmoissa energioissa, aika matelee. Tästä tiedät itse milloin olet virittäytynyt korkeimpiin energioihin. Koeta pysytellä niissä, tässäkin asiassa, sillä mitä tunnet, millaiseksi olosi tunnet, sillä on merkitystä. Asiat luistavat omalla painollaan kun olet "korkeimmissa energioissa", matala energiataso saa aikaa turhautumista, tuskastumista ja asioiden junnaamista paikoillaan. Tarkkaile tunteitasi ja tunne energiatasosi, näin luot omaa elämääsi ja huomaat pystyväsi vaikuttamaan  siihen miten asiat menevät eteepäin elämässäsi. Kun olet allapäin. turhautunut tai masentunut , et voi olla kovin korkealla energiatasolla. Silloin asiat junnaavat eivätkä mene eteenpäin, ratkaisua ei löydy. Heti kun hellität, teet sitä mikä sinulle tekee hyvää ja antaa hyvän mielen, ponkaiset korkeammalle energiatasolle, silloin asiat alkavat näyttää valoisamman puolensa. 

Tosi on ettei aina pysty pysyttelemään korkeimmissa "sfääreissä." Riittää kun tiedostaa tämän ja pyrkii pois matalista negatiivisistä energioista tietoisasti niin  asiat alkavat selvitä, tavalla tai toisella. Itsensä sääliminen, toisten tai olosuhteiden  syyttely tilanteesta ei auta, muistathan, tätä korostan yhtenään: Kaikki lähtee itsestä! Ei väliä mitä on tapahtunut, sillä on väliä miten siihen suhtaudut 

Ajattelen usein  istunnon loputtua asiakkaasta; "olipa siinä ihana ihminen!" Ajattelen että jos tuntisin hänet "oikeassa elämässä" meistä varmaan tulisi ystävät. Kuitenkaan, kaikkien kanssa minun ei tarvitsekaan ystävystyä  kuin sen pienen hetken ajan, tuo lyhyt hetki riittää silloin kun sielunyhteys on saavutettu.
Se  lämmin hetki kun saan kunnian jakaa asiakkaan elämän pienen hetken ajan, lämmittää mieltä.  Asiakkaat antavat voimaa ja energiaa, vahvistavat minua; he ovat elämäni enkeleitä, toivottavasti pystyn tuomaan saman tunteen heille. Kanavointi on vuorovaikutusta, energian siirtoa eikä siihen tarvita asiakkaan puolelta sanoja, tunnen energiat ja useimmiten  ne ovat lämpimiä ja vastaanottavaisia, heille kiitos siitä että saan tehdä tätä ihanaa työtä. 

Ihan konkreettisestikin olen tavannut enkeleitä, ihmisenkeleitä. He ovat niitä jotka auttavat, opastavat ja opettavat ja heihin saattaa törmätä ihan tavallisessa arjessakin, heidät pitää vaan huomata. 

Tästä tapahtumasta on jo aikaa kymmenisen vuotta, tuoreimpiakin esimerkkejaä olisi, mutta tämä jäi elvästi mieleeni. Olin silloin itse innostunut enkeliasioista, olin tuttavani  luona Tukholmassa ja saatoimme, tai minä puhuin hänelle enkeleitä, sattuneesta syystä johtuen. Syy tosin ei ole tässä oleellinen. 
Olimme kaupungilla kun vastaan tuli hieman laitapuolen kulkijan oloinen mies. Hän kysyi jotain, mutta tuttavani  vain pyyhälsi hänen ohitseen. Minä pysäytin sisareni ja sanoin että kuuntele mitä tuo mies puhuu, hänellä on asiaa...Kellon aikaa tuo mies vain kysyi, mutta muistan hänen silmänsä, niin sinisiä silmiä en ollut eläissäni nähnyt. Sanotaan että enkeleillä on siniset silmät.... 

Toinen tapahtuma samalta päivältä, olimme sairaalassa katsomassa tuttuamme. kävelimme käytävällä kun taas tuli nuorehko, epäsiistin oloinen muorimies vastaan. Hän pysähtyi kohdallamme ja kysyi jotain ja taas tuttavani kiireesti koetti ohittaa tuon pojan ja hänen kysymyksensä. En itse saanut selvää mitä hän halusi ja kutsuin tuttavani takaisin. Poika kysyi jonkin  osaston sijaintia, tiedämmekö miten sinne mennään... ei sen vaarallisempaa. Jutun idea oli se että koetin aikaisemmin selittää tuttavalleni että kun ihmiset tarvitsevat apua, meidän on autettava , tässä tuotiin mahdollisuus harjoitella ihan konkreettisesti.  Ei tuossa suurta vaadittu, hetken pysähtymien kiireen keskellä on iso apu toiselle. 

Olin kerran Kuopiossa rautatieasemalla menossa junaan. Asemalaiturille mennessä on portaat ja portaiden alapäässä seisoi nainen suurten matkalaukkujen kanssa. Ihmiset menivät hänen ohitseen, kukaan ei pysyhtynyt auttamaan. Kysyin häneltä voinko auttaa laukkujen kantamisessa, hetkessä saimme laukut ylös. Taas pieni hetki joka ei paljon minulta vaatinut, mutta toi itselleni ja varmaan tuolle naisellekin iloa, sain olla hetken enkelinä hänelle. 

Toinen tapantuma Kuopiosta. Olin lähdössä Iisalmeen junalla, päivä oli mennyt istunnoissa, minulla oli iso kasa taulunpohjia kantamuksena ja olin väsynyt. Juna oli jo raiteilla odottamassa ja hyppäsin siihen. Melkein tyhjä vaunu, vain muutama matkustaja kun taakseni istui nuori tyttö joka puhui puhelimeen. Kieltämättä ärsytti, ajattelin että tyhjiä paikkoja olisi kauempanakin, tuotako minun on kuunneltava matkan ajan?  Ärsytys kasvoi, mietin jo vaihdanko paikkaa, kun kuulin hänen sanovan puhelimeen:" Nähdään sitten Pasilassa!" Siis mitä? Eihän tämä Helsinkiin mene vaan pohjoiseen....Kysyin tytöltä onko hän nyt varmasti oikeassa junassa...hän oli mutta minä en, juna pohjoiseen lähtee vastakkaiselta raiteelta.
Tämä enkeli, vaikkakin ärsyttävä sellainen, pelasti iltani. Ilman tuota puhelua olisin joutunut menemään Suonenjoelle, se oli seuraava pysäkki, odottelemaan siellä muutaman tunnin  pohjoiseen menevää junaa pienellä asemalla jonka odotushuonekin olisi jo ollut kiinni. Enkeli tavallaan tämäkin tyttö. 

Enkeleiden tarkoitus on opettaa. Myös haastavat ja vaikeat ihmiset elämässämme voivat olla enkeleitä vaikka emme heitä aina sellaisiksi miellä. He tuovat meille oppiläksyjä joiden tarkoitus on auttaa meitä elämässämme päästämään irti jostakin meitä rasittavasta. Jostakin joka estää meitä menemästä eteenpäin. Tarkoitus on kokea, oppia, oivaltaa jotain, mahdollisesti jättää taakse ja jatkaa matkaa. Se aiha vaatisi syvällisempää pohdintaa joten sen jätän johonkin muuhun kertaan. 

Toinen lukunsa on nämä Taivaalliset enkelit. Heitäkin on ja uskon heihinkin, mutta sekin on oma lukunsa. Monet ovat nähneet ja enenkaikkea kokeneet enkeleiden johdatuksen, siitä ehkä joskus toiste. 

Kuten Jope Ruonansuu laulaa;" Ollaanko enkeleitä toisillemme", vastaus on ; "ollaan vaan, eikä se paljon meiltä vaadi. "

 

Joskus kun aamulla herään, oloni on ihmeen onnellinen..ei aina, harvoin, mutta tämä aamu oli juuri sellainen aamu. Ei ollut edes varsinaista syytä mistä onnellisuus johtui, se tunne vaan oli herätessäni päällimmäinen tunne.  
Lenkkeily on jäänyt minimiin kesän lämpimien säiden takia, aamulla ei ole ennättänyt, päivällä ei voi kun on liian lämmintä. illalla ei jaksa. Tekosyitä laiskuudelle ehkä...
Tuossa onnellisuuden puuskassa ajattelin että nyt on aika alkaa taas huolehtimaan kunnosta ja lähdinkin reilun tunnin lenkille. Kävellessäni metsäpolkuja mietin niitä näitä, ajatukset on vaikea pitää koossa metsässä ja luonnossa, mikä sinänsä on ihan hyvä asia, ajatusten voi antaa tulla ja mennä, niihin kuitenkaan sen kummemmin keskittymättä, luonto hoitaa ja tyhjentää päätä turhasta. Koen luonnossa liikkumisen virkistävänä juuri siksi että siellä ei voi keskittyä vatvomaan vaan yhtä asiaa. Joskus lenkkeilyn jälkeen olen ajatellut etten edes muista mitä olen miettinyt liikkuessani vai mietinkö yhtään mitään....pää tyhjenee turhasta painolastista.

Tänä aamuna jokin häiritsevä ajatus jostakin tuli mieleeni. Ajatus jostain ihmisestä tai asiasta, en aihetta  enää edes  muista, mutta kyseessä oli negatiivinen ajatus. Sysäsin sen syrjään. Tänään en vaivaa päätäni turhalla. Negatiivisuus vie virettä heti alaspäin ja onnellisuus on poissa. Miten vaikea on joskus pysytellä tuossa onnellisuuden olotilassa.
mutta tarkkailemalla ja tiedostamalla omia ajatuksiaan se onnistuu. 

Myös turha asioiden suunnittele häiritsee  tuota onnellisuuden olotilaa. Pitäisi tehdä sitä ja tätä, tekemättömät työt rasittavat. "Pitäisi" sana on huomioitava, ajattelen että meitä ei koskaan käsketä "ylhäältä" tekemään asioita, ennemmin meitä ohjataan ;"sinun pitäisi", se muodostuu aivoissamme joskus painostavaksikin asiaksi, "minun pitäisi" tehdä sitä ja tätä, mutta kun en saa aikaiseksi juuri nyt.
Itse huomioin kyllä "pitäisi"- ajatukset, mutta olen nykyään vitkuttelija; teen asian vasta kun siitä on tullut "minun pitää"-ajatus . Se saa minut lukemaan vesimittarin juuri sinä viimeisenä päivänä kuin lukema on  viimeistään ilmoitettava, vaikka olisin sen voinut tehdä aikaisemminkin, tämä vaan esimerkkinä.
 En enää hötkyile, annan asioiden mennä viime tippaan, en patista enkä rasita itseäni tekemättömillä töillä, tiedän että kaikki tulee tehtyä, vaikka siinä viimeisessä kuuluisassa tipassa. Tämä on minulle uutta, olen muuttanut asennettanani tekemättömiin töihin ja huomaan että kiire on vähentynyt. Kiire on itse luomamme illuusio, pään sisällä oleva tunne ja oma asenne kiireeseen ratkaiseen. Antaako tunteen vaikuttaa vai ei. Oma asenne on tärkein. Ei väliä mitä tapahtuu, vaan se miten siihen suhtautuu, se määrittää kiireenkin.

Palatakseni tuohon "onnellisuuspäivään." Tänään olen siis ollut onnellinen. Pitäisikö tässä vaiheessa päivää jo lieventää "suht onnellinen" .. Pikku harmitukset vähensivät onnellisuuttani, huomasin että nuorin  kissani,( minulla on 2 kissaa), oli pitänyt saunaa vessanaan joitakin  kertoja. Luulin että pikku- ketale (kaikessa rakkaudessa) oli jo aivan sisäsiisti. Ei auta kuin pestä saunan lattia, ja estää kissan pääsy sinne. Hiekkalaatikon siivoamine useammin, vaikka päivittäin sen jo nytkin  putsaan. Kuten todettu, ei väliä mitä tapahtuu, tärkeitä miten siihen suhtautuu, en syytä kissaa. Joitakin kielteisiä ajatuksia mies-ketaleistakin ( tuokin sanottu kaikessa rakkaudessa ) kävi mielessä, mutta niihinkään en sen syvemmin keskittynyt. Toisaalta, vastikään tapaamani  mies-tapaus lievensi tätä ajatusta, on niitä toisen huomioonittavia ja huolehtiviakin  miehiä, minä vaan en ollut valmis ihan niin nopeaan toimintaan, haluan vielä nauttia sinkkuelämästäni. No, tästä sitten lisää kun ihmissuhteista puhun. 

Varmaan monet jotka ovat minulta kanavoinnin ottaneet, ovat huomanneet että juttu rönsyää. Minun on vaikea keskittyä vain yhteen aiheeseen, välillä menemme aasinsiltaa toiseen aiheeseen, palaamme entiseen ja jatkamme kolmannesta. Se on ominaista minulle, huomaan että vaikka koetan tässäkin blogissani pysytellä otsikon puitteissa, se ei onnistu.
Mutta väliäkö sillä, onnellisuuspäivän idea on keskittyä siihen hyvään mitä elämässä on ja jättää se mikä rasittaa pois mielestä, vaikka edes yhdeksi päiväksi. Aina kun negatiivinen ajatus, (ja niitä meillä kyllä riittää) tulee mieleen, se vaan on häädettävä pois. Olipa se huoli jostakin, negatiivinen ajatus asiasta tai jostain ihmisestä, ihan mikä tahansa, mikä vie onnellista olotilaa alemmaksi, siihen ei pidä keskittyä. Ajatuksiaan voi tarkkailla, niillä on merkitystä.
Tunteilla ja se mitä tunnemme. niillä on merkitystä meille itsellemme. Luomme elämäämme niiden kautta. Sitä saa mitä tilaa, sitä niittää mitä kylvää jne. Nuo sanonnat liittyvät myös ajatuksiimme. Luomme itse omaa elämäämme. Emme aina ymmärrä miten mahtavia luojia olemme. Joku, jossakin pitää kirjaa elämästämme, siinä on ne plussat ja miinukset jotka olemme elämän varrella itse itsellemme keränneet, omilla ajatuksillamme ja teoillamme . Kun olemme plussan puolella, elämä väistämättä tuo hyvää; vetovoiman laki toimii.   Sillä kaikki lähtee itsestä....

Jokainen päivä voisi olla onnellisuuspäivä. Se lähtee jokaisen omista ajatuksista. Siitä millaisia ajatuksia ajattelee, mitä puhuu toisista ja itsestään. Se hyödyttää meitä itseämme kaikkein eniten ja sitä kautta ihmisiä joiden kanssa olemme tekemisissä. Kun nyt luet tätä, niin mieti voisitko sinä itse pitää itsellesi onnellisuuspäivän? Se ei vaadi paljon, se ei vie aikaa, se vaatii vaan että tarkkailet ajatuksiasi ja puheitasi yhden päivän ajan. 

Viikko olisi jo hieno saavutus mutta yksikin päivä riittää huomaamaan miten helposti negatiiviset ajatukset tipahtelevat mieleen ja ne vaikuttavat tunnetilaamme. Tunteet ovat mittari, se miltä meistä tuntuu, kun tuntuu hyvältä ja seesteiseltä, luomme itsellemme hyvää, kun olemme negatiivisuuden vallassa, emme voi hyvin, silloin miinuksia tupsahtelee tilillemme. Riittää kun oivaltaa idean, siinä on hyvä alku alkaa muokata omaa elämäänsä. 

Jostain syystä minun on tämä kirjoitettava, ei välttämättä liity edes teemaan, mutta katsoin jokin aika sitten dokumenttia miehestä joka oli menettänyt molemmat jalkansa onnettomuudessa. Yksi lause jäi mieleeni, en tarkkaan sananmuotoa muista mutta jotenkin näin sen meni tuon miehen sanomana:
" Jumala ei tunne sääliä, onnettomuudenkin hetkellä hän ohjaa säälimättä eteenpäin ja kysyy mitä aioit nyt elämälläsi tehdä."
Hän oli kääntänyt onnettomuuden voitokseen, teki asioita mitä ei moni "jalallinenkaan" tekisi, harrasti monia asioita ja kävi puhumassa nuorille ja lapsille. Sisukas mies jota Jumala ei säälinyt. 

(Kuvassa Aapo ja Nipsu-kissani. )