Mitä nyt mieleen juolahtaa...

Minun äitini kuoli  itsenäisyyspäivän vastaisena yönä muutama viikko sitten. 
Hän sai kuolla omaan kotiinsa, omaan sänkyynsä.
Vaikka Ikää oli jo 88 vuotta. mieleltään hän oli pirteä, toki fyysisiä sairauksia kuten diabetes, keuhkoahtauma sekä joitakin muita fyysisiä sairauksia oli, kuolema oli silti odottamaton.
Kävin hänen luonaan saman päivän aamuna avaamassa oven turvarannekkeen asentajalle. Turvaranneketta  hän ei ollut aikaisemmin halunnut, vaikka jalat olivat huonot ja hän oli kaatuillut. hän ei sitä omasta mielestään tarvinnut.

Päätimme että emme enää kysy hänen mielipidettään vaan ranneke on hankittava ja ihme kyllä hän oli sen suostunut ranteeseen laittamaan. Se hänellä oli ranteessaan kuollessaankin, hän ennätti pitää sitä vaan päivän mutta se ettei hän sitä ollut painanut ( muistissa hänellä ei ollut vikaa) kertoi kuoleman tulleen hetkessä, hän ei ollut ennättänyt reagoida. Se tieto helpottaa. 

Ollessani hänen luonaan aamulla katselin ympärilleni tavarapaljoutta. Ajattelin että pitäisi ruveta vähitellen raikkoamaan tavaroita, kun hän lähtee tästä maailmasta, on paljon tehtävää. Enpä arvannut että asunnon tyhjentäminen olisi niin lähellä. 

Äiti ei ollut mikään helppo ihminen. Hän oli määräilevä, dominoiva, aina oikeassa, varsinkin nuorempana. Hän osasi tehdä toisten elämästä vaikeaa, varsinkin isäni, sai siitä kärsiä koko elämänsä. Lapsuudessani lähdimme me lapset useimmiten kouluun kahvin ja pullan voimalla ja harvoin äiti oli valmistanut ruokaa kotiin tullessamme, useimmiten söimme mitä satuimme kaapista löytämään. 

Opin jo lapsena tarkkailemaan äidin ilmeitä. Siitä tiesin millä päällä hän oli. Harvemmin ilme oli iloinen. Isämme tasapainotti, hän koetti välttää riitoja meidän lasten takia, mutta aina riitaan ei tarvita kahta. Äiti osasi sen taidon. 

Opimme jo lapsesta tekemään töitä, olimme heinäpellolla isän apuna, lypsimme lehmiä, siivosimme, äiti useimmiten vältteli fyysistä tekemistä. Kyllä hän vanhemmiten mielellään kertoi miten hänen terveytensä oli mennyt raskaissa maatalon töissä, mutta totuus oli toinen. Äitini sisar sanoi kerran että isäni ansaitsisi Nobelin rauhanpalkinnon, mikä oli totta, sen isä olisi ansainnut koettaessaan säilyttää edes jonkinlaisen rauhan äidin kanssa, meidän lasten takia. 

Mummoni ja ukkini (isäni vanhemmat) asuivat samassa taloudessa. He olivat minulle läheisiä. Nukuin usein mummoni vieressä, hän kertoi minulle enkelitarinoita ja ninua kiinnosti ne kovasti, aivan kuten oma tyttärentyttäreni  vielä muutama vuosi sitten kyseli iltaisin minulta enkeleistä...perinne jatkuu siltä osin. Mummoni oli minulle läheisempi kuin äitini.  

Lapsena minusta tuntui oudolta seurata ystävieni kotielämää. Ihmettelin miten joku voi jutella omalle äidilleen niin luontevasti, miten heidän  kodeissaan oli niin erilainen tunnelma kuin meillä. Ja miten siistiä siellä oli! Se oli kuin toinen maailma, vaikka en kyseenalaistanut omaa kotiani, se oli luonnollista minulle, ennemmin ihmettelin heidän kotejaan ja lämmintä tunnelmaa siellä. 

Enkä hän teki minulle palveluksen. Valitsemme osamme jo tänne tullessamme, aina on kaksi tietä valittavana. Ehkä hän suuressa sielun  rakkaudessaan valitsi itselleen vaikeamman tien näyttääkseen tien mitä ei pidä kulkea eikä kukaan meistä hänen tyttäristään  ole valinnutkaan hänen tietään. Pidämme huolta kodeistamme, siivoamme, huolehdimme lapsistamme...

Haastavat ihmiset ovat valepukuisia opettajiamme. He opettavat meille anteeksi antoa, he näyttävät tien mitä ei pidä kulkea. Ehkäpä ilman heidän esimerkkiään valitsisimme toisen tien.
Lapsuuteni ja nuoruuteni jälkeen päätin ja sanoin usein lapsillenikin että koti on paikka jossa kenenkään ei pidä pelätä. Välillä avioliittoni aikana pelkäsin, en itseni enkä lasteni puolesta vaan mieheni puolesta....mitä tapahtuu jos alkoholin ja mielialalääkkeiden väärinkäyttö  ei lopu. Elin monta vuotta pelossa kunnes erosin, nyt ei tarvitse enää pelätä, vastuu omasta elämästään on hänellä itsellään, ei minulla. 

Ehkä ilman äitiäni ja ilman tuota hänestä johtuvaa päätöstäni  olisin jatkanut elämääni pelossa. Kaikessa on suunnitelma, kaikki on etukäteen suunniteltu. Aina on kaksi tietä valittavana ja vaikka valintammekin ovat  tiedossa "ylhäällä". meillä on vapaus valita oma tiemme. 

Olen jo aikaa sitten antanut anteeksi äidilleni. Hän ei voinut itselleen mitään, hän oli "valepukuinen opettaja." He valitsevat itselleen vaikeimman osan, meidän oppilaiden valinta on opimmeko vai seuraammeko heidän esimerkkiään. 

Kun menimme tyttäreni ja hänen tyttärensä sekä poikani kanssa valitsemaan kukkia hautajaisiin ajattelin että annan lasteni valita kukat ja värit. Jotenkin perinteinen punainen ei sopinut, itse ajattelin mielessäni keltaisia, vaikka en keltaisista kukista välttämättä pidäkään. 

Keltainen on  ilon väri. Ajattelin että äidille on nyt koittanut ilon aika, hän pääsi  nyt Kotiin ja kaikki on sovitettu. Hän tapaa siellä isäni, he ovat jälleen yhdessä vailla riitoja. Vaikka elämä täällä ei ollut ruusuista, oli heidän välillään kuitenkin jonkinlaista rakkautta, vaikka se ei välttämättä ole minun käsitykseni rakkaudesta, en voi tuomita toisten valintoja. He elivät kuitenkin yhdessä 50 vuotta.

Tyttäreni valitsi kauniin kimpun vaalean liloista ruusuista ja tumman liloista pienemmistä kukista. Kaunis väri jota en itse olisi osannut ajatellakaan. 
Lähtiessämme pois liikkeestä tyttärentyttäreni kilautti kirkkaalla lapsenäänellään :" jospa mummo ei ole enää ilkeä kun hän on kuollut!"

Se ei ollut ilkeydellä sanottu häneltä, hän tietää jo 9-vuotiaana että elämä jatkuu, se oli toteamus ja aivan totta se olikin. Kuoleman jälkeen ihminen muuttuu, hän näkee omat tekonsa, tuntee tunteet jotka on toiselle aiheuttanut ja tilalle tulee rakkaus.

Tuo hänen toteamus nauratti meitä. Myyjäkin sen saattoi kuulla, siitä viis, lasten suusta totuus tulee, mitäpä sitä kaunistelemaan. 

Sanoin tyttärelleni liikkeen ulkopuolella että otin äitini seinältä pienen enkelitaulun jonka olin äidilleni aikoinaan antanut. Ensimmäisiä maalaamiani tauluja, siinä enkeli kulkee pitäen pientä tyttöä kädestä. Sanoin antavani sen hänelle, ikäänkuin mummolta muistoksi. 

Minä lähdin kotiin, he lähtivät ravintolaan syömään. Söin keittiössäni ja katselin enkelitaulua. Enkelillä oli pieni kukkakimppu kädessään. Ajattelin että se näyttää niin tummalta ja voisin sen maalata piiloon ja laittaa käteen jotain muuta. Katsoin tarkemmin, enkelillä oli vaalean ja tummanlilan värisiä kukkia kädessään, enpä maalaakaan. 7 vuotta sitten äidilleni maalaamassani taulussa oli samanväriset kukat kuin mitkä tyttäreni valitsi äidilleni. 

Kerroin tämän myöhemmin tyttärelleni. Hän kertoi että heidän tullessaan ravintolasta ulos oli jo pimeää. Tuo 9-vuotias neiti sanoi hänelle: "katso äiti, taivas on aivan violetti!" Mummon tervehdys, kaikki on hyvin. 

Mieleeni tuli vielä katsoa minkä arkkienkelin väri lila onkaan. En ole niin perehtynyt arkkienkeleihin enkä heitä ulkoa muista, mutta lila väri minulle ilmentää negatiivisen taakse jättämistä ja uuden tulemista. 

Piti googlettaa. Arkkienkeli Zadkiel, anteeksiannon, armon, ilon ja muutoksen enkeli, hänen värinsä on violetti. Miten osuvaa, laitoin viestiä tyttärelleni tuosta, ihme ja kumma, hän oli vielä googlettanut itsekin. Hän kun ei aina niin ottaudu näihin asioihin. Hän laittoi minulle viestiä..."Zadkielin henkinen asuinpaikka on Kuubassa!!!!"

Hetken mietin mitä väliä henkisellä asuinpaikalla on, sitten muistin, tyttäreni kertoi muutama viikko sitten varanneensa matkan keväälle  Kuubaan. Silloin vastustin, miksi niin  kauas? En vastusta enää, matkalla on tarkoitus, he kyllä ovat siellä turvassa.

Sisareni tytär kertoi heränneensä keskellä yötä. Hänellä oli silmät auki ja hän oli ollut valveilla mutta ei ollut pystynyt liikkumaan. Tiede selittää tuon unihalvaukseksi, mutta kokemuksesta tiedän että on toinenkin selitys. Joku silitti hänen poskeään, äitini kävi vierellä, uskon niin.

En usko että kukaan meistä lapsista on katkera lapsuudestaan. Uskon että olemme kaikki antaneet anteeksi, kävimme äidin luona, minä hoidin poikani kanssa viimeiset vuodet kaupassa käynnit ja siivosimme hänen luonaan loppuun asti. Puhuimme siskoni kanssa että äitimme oli "bilehile", hänellä oli sosiaalinen puolensa ja hän nautti ihmisten seurasta. Varsinkin jos hänet huomioitiin, ei hän hautajaisissa, ei edes isämme hautajaisissa itkenyt, vaan nautti ennemmin seurustelusta ihmisten kanssa. 


Sisareni löysi äitini muistivihkosta värssyn jonka äiti oli siihen joskus kirjoittanut. Se sopii hänen kuolinilmoitukseensa, konkreettisestikin, näinhän siinä kävikin:

"Tuli taivaan enkeli vuoteesi luo ja kuiskasi sulle hiljaa;
Lähde kanssani Taivaan Isän luo,
sinä olet jo kypsää viljaa. 
Oli muuttosi tyyni ja rauhainen
kun lähdit luokse Jeesuksen."

 
Ehkä emme itke häntä niin paljoa kuin yleensä ihmiset äitinsä kuoltua itkevät, ennemmin iloitsemme hänen puolestaan. Hän on saanut rauhan ja hänellä on kaikki hyvin. Hän täytti tehtävänsä äitinäni esimerkillisesti, hän antoi minulle vahvuutta kulkea omaa tietäni muiden mielipiteestä välittämättä. Siinä olen äitini tyttö.!



 






Koko päivän on ollut tunne että jotain pitäisi kirjoittaa. Aihe on vielä hakusessa, pää on ihan tyhjä...otsikkoakaan en vielä voi laittaa kun en edes tiedä mistä aiheesta kirjoitan. Annan vaan ajatusten tulla ja katson mitä tästä tulee.

Minulle tulee sähköpostiini kävijäläskuri viikoittain. Tänä aamuinen ilmoitus sai minut iloiseksi, 1992 kävijää viikossa. Kävijämääränä tuo ilmoitetaan, en tosin tiedä onko kyse sivunselauksista vai mistä, mutta lisääntyneet kuitenkin huomattavasti. Kiitos paljon sinullekin joka tätä luet. 

Motiiveista, miksi joku käy sivuillani ,en tiedä, eikä sillä ole minulle merkitystäkään, mutta tuo nousu kävijämäärissä on vahvistusta minulle että ehkä joku tästä jotain saa itselleen. Ehkä en turhaan ajatuksiani blogiini laita. Joku lukee, se on pääasia. Kiitos siitä lukijoille ja kuten joskus sanotaan "enkeleitä."

Menneellä viikolla oli monta mielenkiintoista kanavointia. Aika paljon olen keskittynyt ihmissuhteisiin, tuntuu että oikein vedän puoleeni asiakkaita joille nämä asiat ovat ykkösasioita. 
Vuosia sitten, kun itse olin avioliitossa, elämässäni ei ihmissuhteita tarvinnut paljoa ajatella, silloin näitä asioita käsittelin vähemmän. Totuuden nimissä on sanottava että silloin joskus ajattelin kuinka paljon tärkeämpääkin elämässä olisi kuin miettiä ihmissuhteita, mutta nyt kun itse olen kokenut (ja opiskellut) ihmissuhteita omassakin elämässäni, niin koen itsekin saaneeni paljon apua ja oivalluksia  kanavointieni kautta ja myönnän että olin väärässä, ne ovat tärkeitä jossakin elämänvaiheessa. 

Kaikki istunnot eivät suinkaan käsittele ihmissuhteita tai selvänäköön liittyviä asioita. On paljon muutakin. Erään asiakkaan kanssa keskustelimme orbeista, valokuviin tulevista palloista. Joidenkin mielestä ne ovat pölyhiukkaisia tms. Voivat ollakin, en lähde kiistelemään, alkuperä voi olla ihan luonnollinen mutta itse uskon että orbi on orbi, vaikka voissa paistaisi. Itsekin on noita palleroita omiin kuviini tullut vuosia sitten, nyt ei enää niinkään mitä nyt joskus satunnaisesti. 

Toinen asiakas halusi tietää millaista on elämä kuoleman jälkeen. Se käsitys mikä minulla on muodostuu omista kanavoinneistani, en ole sitä mistään kirjoista opiskellut, niinkuin en muutakaan mihin itse  uskon. Oma elämäni on muokannut elämänkatsomustani, välillä jokin johon olen joskus uskonut, joutaa jo jättää taakse ja jotain uutta tulee tilalle. Oivallusten kautta uudistumista, näissäkään asioissa ei tarvitse jämähtää paikoilleen vaan uutta voi aina oppia, se juuri tekee tästä tiestä mielenkiintoisen. 

Elämä on täynnä valintoja. jokainen hetki on täynnä valintoja. Emme usein huomaa tätä, arjen pienet valinnat jäävät usein huomaamatta ja juuri ne viitoittavat tietämme.

Olen sitä mieltä että pienetkin valintamme ovat etukäteen tiedossa jossakin, emme ole niin vapaita valitsemaan kuin kuvittelemme ja kuitenkin, meilla on vapaus valita.
Jokainen ihminen ja tilanne joka päivän mittaan eteemme tuodaan, tuo eteemme valinnan. Kuinka suhtaudun, minkä valinnan teen juuri tuon ihmisen kohdalla. Kohtaanko hänet ystävyydellä, vai annanko oman kiukkuni jostakin purkautua...kohtelenko välinpitämättömästi ja aidosti läsnä olevana. Valinta on minun itseni. Valitsenko lähteä lenkille vai jäänkö kotiin, laitanko päälleni sinisen paidan vai mustan... Mieti päivääsi ja mitä valintoja se sinulle tuo, sitä kautta opit sen että ei ole väliä mitä tapahtuu vaan sillä on väliä miten siihen suhtaudut, suhtautuminen asioihin ja ihmisiin on myös valinnan tulosta. 

Voimme myös valita mitä ajattelemme, itsestä ja toisista.Silloin kun "varoituskellot" soivat päässä kun alat ajatella tai puhua negatiivisesti toisesta, olet jo pitkälle oppinut. Silloin voit vielä valita; jätänkö aiheen, onko tarpeellista jatkaa... 
Useinhan verhoamme pahan puhumisen hyvyyteen. Arvostelu, "oma asiansa, mutta...en millään pahalla, mutta..." Maailmankaikkeus ei valikoi, se ohjaa sanasi suoraan luoksesi. Toiselle ei voi pahaa sanoilla ja ajatuksillaan  tehdä, vain itselleen. Kaikki kolahtaa omaan nilkkaan. 

Tämän asian olen nähnyt konkreettisesti omassa elämässäni. Osaan jo kuunnella varoituskelloja. Karma toimii, hyvässä ja pahassa. Karma ei ole rangaistus, se opettaa ja se on hyvä asia. Aika nopeutuu, mitä enemmän opit, sitä nopeammin karma toimiin. 

Mistä sitten erottaa hyvän ja pahan ajatuksen tai sanan?  Toki meillä on oikeus mielipiteisiin, joskus voimme arvostella toisen valitnoja emmekä silti tarkoita sillä pahaa. Kyllä me itse tiedämme sen rajan, milloin tarkoituksemme on oikea ja hyvä .  "Varoituskellot" soivat jokaisen päässä, silloin kun on aihetta rajata sanomisiaan, toinen asia on kuuntelemmeko niitä.. ja vaikka emme kuuntele juuri sillä hetkellä, karma kyllä ohjaa kuuntelemaan. 

Karmahan on syyn ja seurauksen-laki. Se toimii, itse luomme omaa karmaamme, sitä ei voi toinen meille luoda eikä toinen voi puhdistaa tai ottaa pois meiltä. Onneksi näin on. Kun opimme huomaamaan valintojemme seuraukset, opimme luomaan omaa elämäämme. Olemme oman elämämme mahtavia luojia. Minä olen itse luonut oman elämäni omilla valinnoillani, sinä olet luonut ja luot edelleenkin omaa elämääsi omilla valinnoillasi. Onneksi elämä tarjoaa valintoja. Joskus vaikeitakin. Maailmankaikkeus  ei kysele miksi, se kysyy mitä aioit asialle tehdä?  

(Ottamani kuva yötaivaalta.)









Mietin unelmia ja haaveita. Meillä kaikilla on niitä, suurempia tai pienempiä. Ne ovat elämän kantava voima, ne vievät meitä eteenpäin. Haaveet ovat tienviittoja matkalla, ajattelen näin. 
Sen mistä voimme haaveilla, sen voimme saavuttaa, näin olen kuullut sanottavan. 
Pitää ehkä paikkaansa, mutta ainahan sääntöihin on poikkeuksia, emme aina saa sitä mitä haluamme, emme ainakaan juuri sillä hetkellä kuin itse olemme haaveen toteutumisen aikatauluttaneet. Ja kun haave ei toteutunut vaikka kaikki vaikutti selvältä, alamme kysellä miksi? Miksi tuo haaveilemamme asia ei toteutunut vaikka kaiken piti olla selvää, tapahtui jotain ja haave oli haudattava, aloitettava alusta, on palattava lähtöruutuun ja alettava taas haaveilla, ehkä samasta "ehkä joskus tuo haave vielä toteutuu"-ajatuksella tai pitäisikö luovuttaa ja jättää haave "se ei olllut minulle/meille tarkoitettukaan.."

Sain viestin asiakkaalta jossa hän mietti juuri tätä asiaa. Olimme keskustelleet joitakin kuukausia aikaisemmin, ja puntaroineet asiaa, etsineet tarkoitusta tapahtuneelle, jotain ehkä löysimmekin. mutta prosessi jatkui vielä hänellä, hyväksymisen prosessi. 
Tuon prosessin aikana ihminen käy läpi asioita monelta kantilta, hän jopa ajatteli että tapahtuma voisi olla jotenkin hänen aiheuttamansa. Kun ei osaa olla tarpeeksi kiitollinen siitä mitä on jo annettu (kiitollisuuden henkinen laki): Kun olet kiitollinen, saat elämääsi uutta kiitettävää, kiitollisuus tuo kiitettävää (vetovoiman laki) ja hän mietti johtuiko haaveiden kariutuminen tuosta, kiittämättömyydestä. 


Näitä asioita olen käsitellyt monen muunkin asiakkaan kanssa ja omakohtaistakin kokemusta on, pienten haaveiden ja suurenkin kariutumisesta. Pienet haaveet ja niiden kariutumisen jo ymmärrän, "ei ole aika", tai se ei ole minulle aivan siinä muodossa tarkoitettu, jotain parempaa on tulossa, en vain ole sitä osannut odottaa. En aina tiedä omaa parastani ja haluan asioita jotka toteutuessaan eivät kuitenkaan palvelisi minua parhaalla mahdollisella tavalla, joten tuo haaveilemani asia ei toteutunutkaan vaikka kuinka olin sen toteutumisesta varma. 

Joitakin vuosia sitten minulla oli haave. Haaveilin talosta järven  rannalla.Halusin kauemmaksi kaupungista, paikkaan missä luonto on lähempänä. Olin esittänyt asian miehelleni jo vuosia aikaisemmin, mutta hän oli jyrkästi asiaa vastaan. Olimme itse rakentaneet oman talomme eikä hän ollut valmis siitä lähtemään. Hautasin haaveeni, "ei ole vielä aika" ja annoin asian olla. Kunnes otin asian puheeksi (käytyäni jo alustavasti kiinteistövälittäjän juttusilla hänen tietämättään), ja ihmeekseni hän ei enää ollut hanketta vastaan. 

Laitoimme oman talomme myyntiin ja aloimme kierrellä katselemassa kiinnostavia kohteita. Mikä sinänsä ei ollut kovin kuormittavaa, sillä paikkoja jotka täyttivät kriteerimme ei ollut kovinkaan montaa myytävänä. Muutama aivan ihana paikka mutta kaikki ei täsmännyt.... joko talo ei olisi ollut tarpeitamme vastaava, naapuri oli liian lähellä, aina jotain joka ei miellyttänyt  olimme yksimielisiä siitä mitä halusimme eikä tullut tilannetta jossa toinen olisi mieltynyt taloon mutta toinen ei. 

Aika hauskakin tapahtuma jäi tuosta talon etsinnästä mieleeni. Kävimme katsomassa taloa joka  oli hyväkuntoinen, mutta ei silti oikein sytyttänyt kumpaakaan. Tullessamme takaisin autossa tuli kinaa jostakin, en edes enää muista mistä ja tulimme pahantuulisina kotiin. Yleensä juttelimme talojen hyvistä ja huonoista puolista. olimme yksimielisiä ja hyvällä tuulella tullessamme kotiin. 
Kerroin ystävälleni jälkeenpäin tuosta katsomastamme talosta. Hän sanoi että sitä teidän ei kannata ostaa, se on "erotalo." Kaikki siinä asuvat eroavat, jo kolmas eroava pariskunta on sitä myymässä... Ilmankos sieltä tullessa energia olivat riitaiset:)

Se oikea paikka löytyi kuitenkin. Neljäs katsomamme paikka. Paikka missä sielu lepää, se talo ja pihapiiri tuntui heti omalta. Samoin miehestänikin. Tykästyimme kovasti ja suorastaan rakastuin tuohon paikkaan. Se tuntui niin meidän paikaltamme, hyvä talo, ranta, rauhallinen ja kaunis pihapiiri. Pihalla kiveen maalattu valkoinen päivänkakkara, aivan kuin merkki minulle. Valkoisilla kukilla on minulle merkitystä. Kaikki täsmäsi ja olin varma että saamme tuon talon. 

Näin ei käynytkään. emme saaneet omaa taloamme myytyä emmekä uskaltaneet ottaa riskiä ottaa lainaa jos oma ei menisikään kaupaksi. Petyin, kyselin "miksi" ja tuntui että en saa vastausta. Olin jopa tehnyt aarrekartain missä oli laituri ja punainen talo...
Lohdutuspalkinnon saimme, ostimme kesämökin, punainen mökki ja laituri, siinä mielessä aarrekartta toteutui. 

Mutta se ei tuntunut samalta, olisin niin halunnut tuon talon...

Vastauksen tuohon miksi kysymykseen sain reilun vuoden päästä. Tuli avioero, hieman kuin salama kirkkaalta taivaalta. Uskon kyllä että molemmat olimme sitä jo vuosia prosessoineet mielessämme, kunnes tuli se "viimeinen pisara" eikä ollut vaihtoehtoa. Uskon että se olisi tapahtunut joka tapauksessa, huolimatta siitä missä asumme ja toinen meistä olisi joutunut lähtemään tuosta talosta. Se olisi varmaan ollut raastavaa. Taloudellisestikin tilannekin olisi ollut vaikeampi sillä talo oli arvokkaampi kuin nykyinen, minulle ei olisi ollut mahdollista jäädä siihen asumaan, olisin ehkä joutunut lähtemään siitä ja se olisi ollut todella raskasta. 

Sain kuitenkin toisen mahdollisuuden ranta -taloon eron jälkeen. Kävin katsomassa paikkaa joka myös oli juuri sitä mitä haluan, mutta hieman riski minulle jos tulevaisuudessa asuisin siinä yksin. Haluan aina pelata varman päälle. turhia riskejä en ota, taloudellisesti se olisi ollut mahdollista mutta ne "riskirakenteet" talossa huolestuttivat. Taas haave kariutui. Ajattelen että vielä suodaan kolmas mahdollisuus, "ei kahta kolmatta", Tällä hetkellä olen luopunut etsimästä, mutta en ole luopunut unelmasta. Joku päivä vielä, jotakin kautta se toteutuu, toivon niin. Ja sillä välin teen uuden aarrekartan johon laitan kanoja. Unelmani on hieman muokkautunut, nyt haluaisin maalle. Haluaisin kanoja, haluaisin syödä oikeita luomukananmunia aamuisin, omien kanojeni munimia. Ehkäpä se joku päivä toteutuu..saa nähdä. 


Kun haave ei toteudu,on se  hyväksyttävä ja annettava ajan näyttää. Vastaus tulee aikanaan. Itseään on turha syyllistää: "olenko tehnyt jotain väärin, enkö ole osannut olla tarpeeksi kiitollinen?" 
Olemme vain ihmisiä ja teemme virheitä, se meille sallitaan, siitä ei rankaista ja se meidän tulee sallia itsellemme. Haaveet toteutuvat, tavalla tai toisella. Ja jos eivät toteudu, silloin ne eivät enää tunnukaan tärkeitä. Tulee jotain muuta, joka on siinä hetkessä tärkeämpää. 

Tieto lisää tuskaa, näinhän sanotaan. Henkisten asioiden ymmärtäminen on joskus sudenkuoppa jossa alkaa liikaakin analysoida asioita. Joskus on parempi antaa olla.
Näin kerran unen jossa olin tilassa, aivan kuin avaruudessa. Syvänsininen tila jossa oli tuikkivia valopisteitä.  Olin siellä ja en ollut, kehoa en tiedostanut, voisinko sanoa että tietoisuuteni oli tuossa tilassa ilman kehoani ja se olin kuitenkin minä itse. 

Outo tila jossa tiedostin sen että minulla oli kaikki vastaukset, minun ei tarvinnut kysyä mitään kun jo tiesin vastauksen, tieto kaikesta tulvi minulle silmänräpäyksessä. Pieni hetki ja se sisälsi kaiken tidän mitä olemassa oli, en voi sitä muuten kuvailla.
Ajattelin: "Näinkö yksinkertaista kaikki on?"  Samassa heräsin ja ensimmäinen ajatukseni oli " mikä on yksinkertaista?
En muistanut enää mitä tuossa unessa sain tietooni.  Mielessä oli häivähdys unessa kokemastani tietoisuudesta, mutta en täysin tuota tunnetta ymmärtänyt enää valveilla ollessani. 

Muistin myöhemmin että sisareni mies kertoi täsmälleen samoin sanoin näkemästään unesta poikansa kuoleman jälkeen ..."Så enkelt är det"...oli hän myös ajatellut ja aamulla herättyään miettinyt että mikä on niin yksinkertaista, hänkään ei enää muistanut. Paikkakin oli ollut sama...

Ehkä tuo uni kertoi sen että vastaukset kaikkeen on jossakin. Meidän ei tarvitse viettää kaikkea aikaamme analysoiden ja miettien. Hyväksymme asiat sellaisena kuin ne tulevat, jatkamme eteenpäin, elämä tuo aina uusia mahdollisuuksia, ilman että meidän tarvitsee kaikkea tietääkään, riittää kun oivallamme ja vastaukset tulevat aikanaan, silloin kun olemme unohtaneet kysymykset. 








 



Katselin aamulla hetken aikaa televisioista tulevaa aamu-ohjelmaa. Tuossa ohjelmaformaatissa asiakkaat soittavat suoraan lähetykseen ja ohjelman juontajat katsovat korteista tai vastaavat intuitiivisesti heidän kysymyksiinsä. 

Tänä aamuna juontovuorossa oli naishenkilö, jonka olin aikaisemminkin kuullut ko. ohjelmassa poistavan asiakkaalta kirouksen. Muistaakseni edellisellä kerralla oli kirouksen kysyjälle langettanut 13 vuotta sitten soittajan koulutoveri. Juontaja tietysti pystyi poistamaan kirouksen. 

En tällä kertaa kuullut asiakkaan kysymystä, kuulin vaan kun juontaja puhui kirouksesta jota hän oli poistamassa soittajalta. Hienoa, jos siinä onnistui ja asiakas sai rauhan. Tarjoitus pyhittää keinot ilmeisesti. Piti kääntää kanavaa, kuten tavallista tuon ohjelman kohdalla. 

Kerran tosin kun ohjelmaa hetken katsoin, sain ahaa-elämyksen "tuo ihminen osaa  jotain!" Kyseessä oli puhelu ja asiakas tunnisti tuntomerkin perusteella isänsä...juontaja sanoi, sanon tämän omin sanoin koska en muista täsmälleen hänen sanojaan,että paikalle tulee mies ja ja hänellä on aivan kuin Chaplinin keppi ja seisoo samanlaisessa asennossa...soittaja sanoi että hänen isänsä oli ollut kova Chaplin-fani. Oivallus asiakkaalta, tosin olisin halunnut kannustaa juontajaa menemään pidemmälle, ottamaan riskejä epäonnistumisen uhallakin, se tie vie eteenpäin.

Minä en usko kirouksiin. En yleensä arvostele enkä puutu toisten tekemisiin, mutta tuo aihe saa niskavillani pystyyn. Vieläkin siis on ihmisiä jotka uskovat, ilmeisesti on. 
Jokaiselle on omat totuutensa, jokainen uskoo omaan totuuteensa. Minä uskon omaani eikä minun tehtäväni ole vakuuttaa ketään omasta totuudestani. Voin vain  kertoa sen mihin en usko, niin  vuorenvarmasti en usko kirouksiin. Siihen että joku voisi kirota meidät. "Kaikki lähtee itsestä", se on totuus. minun totuuteni. Jos uskomme esim. siihen että joko on meidät kironnut, voimme syyttää omia vastoinkäymisiämme siitä.
Vastuu epäonnistumisista ja vaikeuksistamme siirtyy toiselle. Ei tarvitse katsoa peiliin ja miettiä mitä minä itse voisin tehdä toisin että nuo epäonnistumiset tai vaikeudet poistuisivat tai että mitä minä voisin oppia tästä tilanteesta. Kaikessa piilee opetus, vaikeuksissakin.Ei ole väliä siitä mitä tapahtuu, vaan sillä miten siihen suhtautuu, sillä on väliä. Syyttelemmekö olosuhteita, toisia ihmisiä, löydämmekö aina vian muualta kuin itsestämme. 

Kaikki epäonnistuvat, kaikilla on vaikeuksia. Kaikki on suhteellista, jollekin työpaikan menetys tai ihmissuhteen menetys  voi olla maailmanloppu, toiset näkevät ne uutena alkuna, joku voi ajatella että vaikeudet johtuvat kirouksista, joku pitää niitä paholaisen hyökkäyksinä.... Minkä vaihtoehdon valitsisit itse jos saisit valita suhtautumisessasi? Minä ainakin valitsen noista toisen vaihtoehdon koska olen huomannut omassakin elämässäni että se on se kaikkein nopein vaihtoehto päästä eteenpäin elämässä, jättää taakse se mikä on jo aikansa palvellut. Ainahan sitä emmä juuri silloin ymmärrä, mutta kun päästämme irti menetyksestä, huomaamme että uutta tulee tilalle. Se vaatii vaan irtipäästämistä. 

Kirouksiin ja muihin uskominen lietsovat pelkoa. Tuollaiset asiat myös antaa tälle alalle osaltaan "hömppäleiman." Aika muuttuu ja ihmisten asenteet sen mukana. Se mikä on toiminut sata vuotta sitten, ei enää toimi tässä päivässä. Kun aloin perehtyä enemmän näihin "henkisiin asioihin", oli vallalla sanonta "Siellä missä on Valoa, siellä on myös Pimeyttä." 

Olin vuosia sitten syvässä unessa. Jostain syystä heräsin, vaikka en olisi halunnutkaan. Oikein kamppailin heräämistä vastaan, muistan vieläkin kuinka tuntui kuin kerros kerrokselta kuoriuduin unen läpi valveille, vastentahtoisesti. En voi sitä tunnetta muuten kuvailla. 
Päässäni pyöri lause, ajattelin että minun on kirjoitettava tuo ylös, muuten en sitä aamulla muista. Se kuului näin "Kuljemme kohti Valoa ja Valossa ei ole pimeyttä." 

Se oivallus muutti käsitystäni, toinenkin samantapainen yöllinen herääminen tapahtui. Olin kuullut ja tunsinkin ihmisiä jotka ovat ainakin omasta mielestään elävät Valossa ja ovat valaistuneita, mietin silloin että mitä se tarkoittaa. En itse kokenut että olisin ollut, enkä koe vieläkään, olevani sen valaistuneempi kuin muutkaan, elänhän ihan tavallista elämää.... Tuo toinen lause jonka takia piti yöllä nousta kesken unien kirjoittamaan ylös kuului jotenkin näin:" Ihminen ei elä Valossa, hän vasta opettelee maan päällä sitä mitä elämä on kun elää Valossa." 

Uskon tuohon, tosin jotkut väittävät että esim. Äiti Amma eläisi Valossa jo maan päällä. Voi olla, ei sääntöä ilman poikkeusta. 

Minulle laittoi  vuosia sitten eräs asiakas ystävänsä kanssa sähköpostia, nimettömänä tietenkin, ja olisin hänelle vastannutkin, mutta sähköposti-osoite oli jo poistettu käytöstä.  "Marja, et elä Valossa, mene Jumalan kasvojen eteen!" , näin viestissä luki. 
Samalla hän laittoi linkin erääseen aloittamaansa keskusteluun keskustelupalstalla. En todellakaan elä Valossa, opettelen kuinka minun tulisi elää kun eletään Valossa ,  mutta Jumalan kasvojen edessä olen (edelleenkin) joka ikinen päivä. Aivan samoin kuin tuo viestin lähettäjäkin ja hänen ystävänsä.

Tietysti tuo asia vaivasi aikansa, kritiikki kuuluu asiaan, mutta pohjimmiltaan tuosta hänen kirjoituksestaan kuulsi läpi vanhat opit ja uskomukset, kuten sanottua jokaisella on oma totuutensa mutta sitä totuuttakin voi vääristellä. Se vaivasi hetken aikaa, sen jälkeen jätin omaan arvoonsa. Parhaita opettajia ovat haastavat ihmiset, ilman heitä emme oppisi mitään. Nyt voisin jopa kiittää häntä, hän oli yksi niistä jotka veivät minua eteenpäin. Tarvitaan arvostelijoita, vähättelijöitä ja kriitikoita, he antavat "potkun persuuksille", tulee tunne: "Tulet vielä näkemään, en minä luovuta vaan sivuutan ja jatkan eteenpäin."  Hyvä vaan että tälläisiä ihmisiä tuodaan, ilman heidänlaisiaan tuskin olisin oppinut sitä mitä opin. 

Tuon henkilön opetus oli kallisarvoinen, se opetti sivuuttamaan kaiken turhan mikä rasittaa ja antoi sisua jatkaa eteenpäin ja uskoa itseesi. Ei hän minun kykyjäni kyseenalaistanut, vaan sitä mistä ne tulevat....

Kerran eräs kirjailija laittoin minulle sähköpostia. Hänellä oli tarkoitus kirjoittaa kirja vaihtoehtohoidoista yms. ja kysyi suostuisinko haastateltavaksi, hän laittaisi kysymyksiä sähköpostiini.
En luvannut mitään, pyysin saada nähdä kysymyksen ensin. 
Kieltäydyin kunniasta nähtyäni kysymykset, oli esim. kysymys siitä mistä tiedän että asiat joita kerron tulevat Valosta eikä Pimeydestä...ei aivan noin sananmukaisesti, mutta yksinkertaistettuna. Mitä ihmettä minä tuollaiseen osaan vastata, kun en edes usko tuohon "pimeyteen".  Hän tosin käytti toista sanaa jota en viitsi edes toistaa. Monta muutakin kysymystä;" tunnetko päässäsi siritystä kun aloitat kanavoinnin?" J
otenkin näin tuo kysymys oli...piti ihan kysyä mistä tuollainen kysymys juontaa, hän selitti että Diana Cooperin kirjassa tuollaisesta on mainittu.

En oikein tiennyt itkeäkö vai nauraa kysymyksiä lukiessani, tiedän että hän loukkaantui asenteestani, pyydän anteeksi, toivotan hyvää kirjalle, tarkoitus ei ollut loukata, mutta en vaan oikein päässyt jyvälle enkä voi vastata sellaiseen mihin en usko, joten jätin sikseen. 
Enhän voi puolustautua tai puolustella sellaista vastaan mihin en itse usko joten siihen on turha lähteä, en lähde taistelemaan ihmisten uskomuksia vastaan, se on taistelua tuulimyllyjä vastaan.  

Hyvä ja paha ovat kaksi asiaa jotka ovat todellisia. Eivät konkreettisesti, mutta itse luomme omaa elämäämme omilla valinnoillamme, teoillamme ja  sanoillamme ja valintamme konkretisoituvat, hyvää tai pahaan.
Sitä niittää, mitä kylvää. Sillä valitsemmeko hyvän vai pahan, ne kaksi ovat meissä luonnostaan, ei niitä tarvitse toisista ihmisistä tai ulkopuolelta hakea, joten kiroukset yms. joutaisivat jo heittää romukoppaan ja korostaa ihmisen omaa vastuuta valinnoistaan. Sillä kaikkihan  lähtee itsestä.

Tuo otsikko ei ole minun keksimäni, satuin sen vaan lukemaan Kauneus ja Terveys-lehdestä hammaslääkin aikaani odotellessani. Yhtä hyvin voisin kysyä miksi naiset valehtelevat, tai ihmiset yleensäkin... Tuossa lehdessä lukija kysyi psykologi Ilona Rauhalalta (muistankohan nimen oikein?) miksi hänen miehensä sepittää tarinoita, toisin sanoen valehtelee, vaikka jää niistä yleensä kiinni.

Sinänsä tuo teksti oli minulle ajankohtainen. Samaa olen miettinyt itsekin, miksi miehet (tai mies, en yleistä, mutta minun kohdallani on yleensä miehestä kysymys.) 
Oikeastaan tuo miksi-kysymys ei ole oleellinen, vaan se mitä asialle aikoo tehdä, salliiko valehtelun vai en. Minä olen päättänyt että en salli. Myönnän, joskus olen sortunut samaan, "puhelin on äänettömällä, en voinut vastata", vaikka olisinkin voinut , katsonhan minä siitä huolimatta puhelinta ja olisin voinut soittaa takaisin jos vain olisin halunnut, olen väittänyt olevani muualla kuin missä olenkaan, ihan vaan sillä että totuus on ollut että en vain ole juuri silloin halunnut tavata...olen ehkä halunnut välttää kertomasta totuutta etten loukkaisi. 

Jotkut välttävät kertomasta totuutta välttääkseen riitoja, jotkut välttääkseen loukkaamsta, joku voi vain olla valehtelija luonteeltaan ja valkoisten valheiden lipsauttelua ei edes pidä itsekään  valehteluna. Varsinkin jos toinen uskoo tai haluaa uskoa jatkuviin ontuviin selittelyihin ja valheisiin. 

Valheen käsitys muutenkin on himmentynyt. "Valkoisten valheiden", totuuksien kiertäminen ja varsinkin sen myöntäminen että on tullut vähän valehdeltua on vaikeaa, totuudesta on tullut suhteellinen käsite ja valehtelusta osittain hyväksyttyä. Sitä harrastavat kaikki, onko se kun mies kysyy paljonko maksoit noista kengistä ja  vaimo pienentää summa puolella, valehtelua? Varsinkin jos ne on omilla rahoillaan hankkinut. On se, jos tarkkoja ollaan, mutta ehkä oleellista on se miksi tilanne on päässyt sellaiseksi että asioita on kaunisteltava, miksi vaimo yleensä on tilivelvollinen omien rahojensa käytöstä? 

Ihmissuhteissa valehtelu on tavallista. Minun viimeisin suhteeni kariutui ehkä  tästä syystä. Olisin ehkä voinut ummistaa silmäni ja jatkaa jos en olisi välittänyt. Mutta en osaa olla välittämättä, en voi olla suhteessa missä tunnen että minua ei arvosteta totuuden vertaa. En olisi halunnut tätä oppiläksyä enää. luulin jo että olin oppinut arvostamaan itseni, mutta ilmeisesti en vielä tarpeeksi.  Tarkoitus tälläkin ihmisellä joka tuotiin minulle, ihana ihminen mutta piti tapahtua se mikä tapahtui että osaisin päästää irti. Kerta kerralta se käy helpommin, enää en jää roikkumaan ihmissuhteeseen jossa maailmankaikkeus viestittää "tämä ei ole parasta mahdollista sinulle." Kuuntelen viestejä ja opin, kolmen voima on se mihin uskon; kun joku asia tapahtuu kolme kertaa,  minä teen ratkaisuni ja  tottelen maailmankaikkeutta.  Minä en aina tiedä omaa parastani, haluan asioita jotka kuitenkin eivät ole minun parhaakseni, hangottelen vastaan ja koetan ummistaa silmäni totuudelta koska "minä haluan"... Onneksi on joku korkeampi voima joka ohjaa, sitä vain on kuunneltava.
Kaiken lisäksi suhde keski kolme  kuukautta, kolme päivää ja kolme tuntia, voiko sitä enää väärin ymmärtää?

Olen miettinyt sitä  kuinka annamme menneisyyden vaikuttaa uusiin ihmissuhteisiin. Jos menneisyydessä on pettämistä, on vaikea luottaa toiseen ja menneisyys tunkee väliin. Mitä väliä mitä menneisyydessä on kokenut, sen voi jättää taakse ja antaa uuden mahdollisuuden uudelle. Menneisyyttä tuodaan meille ihmissuhteissa niin kauan kuin osaamme päästää irti, oppia luottamaan, myös itseemme ja ennenkaikkea itseemme. Se että on pettynyt ihmissuhteissa ja antaa sen estää itseään menemästä eteenpäin, kertoo enemmänkin siitä että ei luota itseensä. On vaan opittava luottamaan itseensä, siihen että ei säry vaikka aina kohdalle tuleva ihminen ei toimikaan odotustemme mukaisesti. Silloin on vaan tehtävä päätös: Sopiiko tämä minulle, hyväksynkö tämän ja jos vastaus on "ei", on taas jatkettava eteenpäin ja katsottava mitä tulevaisuus tuo. Aina se tuo uutta, mutta ehtona on päästää irti menneestä. Jos emme ole päästäneet irti, sama tilanne toistuu, uudessakin ihmissuhteessa. Siinä piilee oppiläksy jota ei pakoon pääse, se tuodaan eteemme aina uudelleen kunnes sen oivallamme. Kolme kertaa, joskus neljäkin jos emme ala oppia. Sen takia kysymme usein "miksi minulle aina tuodaan tälläisiä tilanteita/ihmissuhteita.?"

Joku kysyi kerran minulta että mistä sen "oikean" tunnistaa. Jokainen on oikea siihen hetkeen, jokainen suhde on merkityksellinen, eikä ole "väärää" ihmistä. Jokaisesta voi oppia ja jokainen tuo oppiläksyä. Kun olemme läksymme oppineet tulee "oikea." Hänet tunnistaa siitä että suhde menee omalla painollaan, kaikki on helppoa. Suhteen eteen ei tarvitse ponnistella vaan kaikki on selvää, molemmat etenevät suhteessa samaan tahtiin eikä toisen tarvitse vaatia tai hoputtaa toista. Ei ole turhaa vääntämistä eikä kääntämistä, asia etenee omalla painollaan. Siitä sen tunnistaa. Valitettavasti ennen sitä, varsinkin varttuneemmalla iällä, on käytävä läpi sitä ennen toisenlaisiakin suhteita. Oppiaksemme oman arvomme ja oppiaksemme jättämään menneisyyden taakse, oppiaksemme oman arvomme jotka menneisyyden suhteet ovat usein himmentäneet. 

Juttelin kerran tuttavani kanssa. Tilanne oli sellainen etten voinut paneutua asiaan syvällisemmin mutta se mitä hän sanoi jäi mieleeni. Hän puntaroi omaa avioliittoaan ja mainitsi ettei hän ymmärrä miksi hän tuhlaa elämäänsä suhteessa mikä ei anna hänelle mitään. En tainnut edes vastata, en ennättänyt, mutta jälkeenpäin mietin että miksi-kysymys on maailman turhimpia kysymyksiä. Tuossa tilanteessa oikea kysymys olisi "mitä aioit asialle tehdä?" 

Miksi ihmiset valehtelevat?  Johtunee siitä että se on helpoin tapa livahtaa pois tukalasta tilanteesta. Sen, joka joutuu valehtelemaan, ehkä hänenkin kuuluisi miettiä, miksi hän valehtelee vaikka ei valkoisia valheita itselleen myöntäisikin...onko motiivi todella olla armollinen toiselle, jos on, sen hyväksyn, kerran kaksi kertaa, mutta en enää kolmatta.
Minä olen jo oppinut kuinka maailmankaikkeus toimii, sen oppiminen vei minulta koko elämän tähän asti. En enää hyväksy valheita ihmissuhteissa, annan mahdollisuuden; Kysyn, "miksi valehtelit?"  Jos en saa vastausta, anteeksipyyntöä tai hyvää selitystä, (toisaalta valehtelulle ei ole hyvää selitystä) annan asian olla ja kysyn itseltäni mitä aion asialle tehdä...olen antanut mahdollisuuden, kolme kertaa, enempiä mahdollisuuksia ei minulta liikene, en tuhlaa aikaani siihen mikä ei ole tarkoitettu vaan siirryn eteenpäin koska tiedän että uutta tulee, kerta kerralta helpompaa ja parempaa mutta se vaatii irtipäästämistä. Näin maailmankaikkeus toimii.