Vähän aikaa sitten luonani kävi äiti joka menetti lapsensa joitakin vuosia sitten. Vaikka lapsi olikin ollut jo melkein aikuinen, lapsi on aina lapsi äidilleen. Istunnon lopuksi äiti sanoi ettei olisi pärjännyt ilman välitykselläni saamaansa  apua ja yhteyttä tyttäreensä...koin tuon kauneimmaksi kiitokseksi mitä tästä työstä voi saada.
 
Jäin miettimään osaanko itse olla kiitollinen siitä mitä olen elämässäni saanut. Olen saanut paljon, koen että olen jollakin tavalla saanut menestystäkin tässä työssä, vaikka se ei ole ollut päämäärä. Tai alkuun oli, asetin itselleni tavoittelita jotka ovat toteutuneet. Ajattelin silloin että en halua mainostaa itseäni missään, (siitä on 7 vuotta kun aloin tehdä tätä toiminimellä) jos se ei kanna ja vie minua eteenpäin, pistän pillit pussiin ja lopetan, kokeiltava on. Ajattelin että asiakkaat kyllä johdatetaan minulle ilman että minun itse tarvitsee nostaa itseäni esille. Tämä on toteutunut. Suurin osa asiakkaista tulee toisten kautta, joku on soittanut/käynyt, antaa tietoni toiselle, sana kulkee, näin johdatus on toiminut. 

Tottakai alussa menestyminen oli alussa tavoitteeni. Halusin olla "paras", mutta myöhemmin ymmärsin että menestyminen työssä, missä tahansa, ei saa olla ensisijainen tavoite. Sitä ei pidä tavoitella, se on sivutuote, seurausta hyvin tehdystä työstä. Jokainen päivä on tehtävä parhaansa, yhtään ei voi lipsua omista arvoistaan. Jokainen työ on tehtävä mahdollisimman hyvin. Siitä seuraa menestys. 
Olla "paras"....meillä on oikeus asettaa itsellemme tavoitteita, tehdä parhaamme. Kyllä maailmankaikkeus karsii ne haaveet jotka eivät ole sopivia meille, mutta kuten jossakin päivityksessä kirjoitin, meillä on oikeus vaatia myös itseltämme parasta, mutta myös odottaa itsellemme parasta. Jos näin ei ole tarkoitettu, silloin se ei tapahdu, tulee tilalle jotain muuta joka korvaa sen jota emme ole saavuttaneet ja se on parempi meille. Emme itse aina näe omaan tulevaisuuteen emmekä tiedä omaa parastamme, kyllä universumi tietää oman parhaamme ja karsii elämästämme sen joka ei meille sovellu ja jota ei ole meille tarkoitettu.  

En väitä olevani paras, siitä ei ole kysymys. En seuraa kuinka muut työtään tekevät koska en halua vaikutteita muilta, joten en tiedä kuka on paras, eikä sillä ole enää väliäkään. Jokainen tekee tavallaan, joku on paras jollekin , enkä minäkään varmaan ole paras jollekin, jokainen saa valita "parhaansa". 

Koen että minulle on tuotu todella vaativia asiakkaita. Se on pelkästään hyvä asia. Puolivillainen ei mene läpi ja se asettaa vaatimuksia itselleni ja siihen miten teen työtäni. On tehtävä parhaansa, jokainen kerta. On tiedettävä asioita, yksityiskohtia menneisyydestä, nykyisyydestä ja tulevasta. Iman näitä vaativia asiakkaita tuskin olisin päässyt eteenpäin. Ne vakuuttavat ja vahvistavat myös minua. Kiitos asiakkailleni että olette vaatineet minua tekemään parhaani, olette jokaikinen olleet minulle suunnattoman tärkeitä ja opettaneet minua. Jokainen istunto on oppia eteenpäin, aina voi oppia uutta eikä koskaan ole määränpäässä, "nyt osaan kaiken", sitä hetkeä tuskin koskaan tulee, aina voi oppia uutta ja juuri se tekee tästä työstä niin mielenkiintoisen. 

Toinen tavoite minkä itselleni alussa asetin, on että teen asiat juuri sillä tavalla kuin itse koen itselleni hyväksi. Olen aina ollut "vastarannan kiiski", en kuuntele muiden mielipiteitä, otan kyllä oppia, mutta sovellan siitä oman tapani toimia, itselleni helpomman tavan. Minullekin on sanottu että noin ei voi tehdä, sekoitan uutta ja vanhaa työssäni, kunnioitan entisajan näkijöitä ja pyrin tekemään työtäni samaan tapaan, sekoittaen siihen uutta oppimaani. Ei ole rajoja eikä sääntöjä mitä ei voisi tehdä, jokainen asettaa itselleen säännöt. Toisten sanelemat säännöt eivät toimi kohdallani, luon omat saantöni ja noudatan niitä tinkimättömästi. Siinä mielessä tuo runo "musta lammas" kertoo myös itsestäni. En tingi mistään työssäni vaan vaadin itseltäni paljon, mutta luon itse omat sääntöni, pätee varmaan muihinkin asioihin elämässäni. Lähteminen mukaan kaikkeen joka ei tunnu omalta, syö itseä liikaa. On asetettava rajat myös itselle, se mikä on minun juttu, sitä teen, jos se ei tunnu omalta, en lähde siihen mukaan. 

Minua on opetettu myös kuinka suhtautua epäonnistumisiin. Niitäkin on sattunut vuosien varrella, onneksi vähän. On ollut tilanteita joissa en tunne saavani minkäänlaista yhteyttä. Sanon että olen maailman huonoin arvaamaan, silloin kun tuntuu että istunto on mennyt arvailuksi, silloin on pitänyt lopettaa. Silloin en asiakasta ole veloittanut tai olen palauttanut rahat. Se mitä tapahtuu, ei ole tärkeää, vaan se miten siihen suhtautuu. Jääkö selittelemään, etsimään syyllistä vai syyllistääkö toisia omista epäonnistumisista. Aina voi katsoa peiliin, ja miettiä mitä olisin voinut tehdä toisin, mutta jos sekään pohdinta ei tuota tulosta, on vain sivuutettava ja jatkettava eteenpäin. Asia ei saa jäädä vaivaamaan. 
Ajattelen että kaikella tarkoitus, epäonnistumisen tarkoitus on myös oppia siitä. Ei voi kuvitella olevansa "paras", kyllä siitä ajatuksesta maanpinnalle tiputetaan, ehkä myös oppia huomaamaan että kaikki ei kuitenkaan tule minusta itsestäni, olen riippuvainen "yläkerran avusta", se minun on aina muistettava. Myös muistutus siitä että ei ole itsestäänselvyyksiä vaan kaikki on loppujen lopuksi korkeimman kädessä, itse emme pysty kaikkeen vaikuttamaan. 

Toistan vielä, ei ole väliä mitä tapahtuu, vaan sillä miten siihen suhtautuu, sillä on väliä, tämä pätee kaikkeen ja kaikkiin, tilanteessa kuin tilanteessa. 

Joskus olen ajatellut että onko minusta tullut kylmä ihminen kun enää tunne niin vahvasti surua, mikäli kyseessä on asiakas joka on menettänut läheisen. Alussa tunsin, kyyneleet tulivat herkästi omiinkin silmiin välillä istunnoissa ja tunsin surun fyysisestikin. En enää, mutta ajattelen että ehkä nuo tunteet on nyt otettu pois, tarkoitus ei ole mennä liian syvälle asiakkaan tunteisiin, se syö itseä liikaa. Se on suojautumiskeino jonka olen oppinut.
Tunnen myötätuntoa, tottakin, mutta suru on vieras tunne. Hyvä niin, sillä silloin jäisin vatvomaan mielessäni asiaoita. Aikoinaan ollessani vaikka jonkun tuntemattoman sukulaisen hautajaisissa, tunsin vainajan läheisten surun niin vahvasti että minun piti pidätellä itkuani etten olisi puhjennut ääneen itkemään. En surrut vainajaa, surin sitä surua mitä omaiset tuntevat, se suru oli joskus niin suuri. Jos näin tuntisin vieläkin, ei työstäni tulisi mitään, en pystyttävä erottamaan omat tunteensa toisten tunteista.

Joskus asiakkaat kysyvät, tai ennemmin olettavat, että työni on raskasta. Ei se ole, se antaa minulle voimaa ja energiaa. Jokainen istunto, vaikka olisin kuinka väsynyt alkaessani, antaa minulle energiaa. Keskittyminen vie ehkä voimaa, on keskityttävä täysillä ja omat ajatukset on työnnettävä syrjään, se voi joskus vielä voimia,mutta siitäkin palautuu . Oma vapaa-aika ja oma elämä, että se on järjestyksessä, se on tärkeää. Välillä muistutan itseäni että työ on ykkönen elämässäni, kaikki muu pyörii sen ympärille. Koetan viettää vapaa-aikani siten että jaksan työssäni, liikun luonnossa, lenkkeilen, koetan mennä ajoissa nukkumaan, hyvät unet ovat tärkeintä, mutta sallin itselleni myös pientä lipsumista. Kaikessa ei tarvitse olla täydellinen...

Työ on työtä, ja se että olen oppinut ottamaan tämän työnä ja tehtävänä jota suoritan täällä maan päällä, kuten jokainen meistä suorittaa omaansa. Ei ole yhtä tärkeää työtä, vaan jokaisen työ on tärkeää. Ei voi nostaa yhtä työtä ylitse muiden eikä minunkaan ole tarkoitettu asettamaan omaani muita tärkeämmäksi. Välillä olen miettinyt sitä että arvostanko itse omaa työtäni tarpeeksi, kun jostakin tulee itsestäänselvyys, sitä ei aina pysähdy ajattelemaan.

Toisaalta ajattelen että kaipa arvostan koska edelleen jatkan työtäni. Se on paras palkinto hyvin tehdystä työstä ihanan vaativien asiakkaiteni lisäksi. 




Joskus on päässä niin monta asiaa mistä voisi kirjoittaa, välillä pää on aivan tyhjä. Silloin kun ei ole asiaa, on parasta olla hiljaa. Nyt alkoi niin monta asiaa risteillä mielessä etten tiedä miten saan sen kaiken järjestymään loogiseksi tekstiksi...koetan kuitenkin, en mieti mitä kirjoitan, annan vaan mennä...katsotaan mitä tulee vai joudunko pyyhkimään tekstin pois.

Joskus asiakkaat kyselevät minusta itsestäni. Milloin kaikki alkoi, olenko jo lapsesta asti nähnyt asioita jne. Yhteenkään kysymykseen ei ole helppo vastata, oikeastaan ei ole kyllä ja ei vastausta. Asioita on vaikea selittää lyhyesti, silloin kun jokin asia on itselleen itsestään selvyys, sitä on vaikea selittää. Jotkut asiat on meille sisälle rakennettuja, niitä ei voi aina sanoin selittää, kuten ei sitä miten kanavointi toimii käytännössä, miten näen asioita yms. Ne vaan ovat osa minua, ei sen kummempaa. 

Kuitenkaan arkipäivässä, jolloin olen "oma itseni" en koe enkä näe mitään ihmisistä. Ihmisten asiat eivät minua kiinnosta siinä mielessä että tuntisin edes tarvetta siihen. " Aina luvan kanssa" ja lupa on silloin kun asiakas itse pyytää kanavointia. Tosin joskus on tullut pakottava tarve sanoa jotain vaikka lupaa ei olisikaan, silloin pyydän mielessäni varmistusta asiaan, saanko sanoa..varmistus voi tulla vaikka siitä että henkilö itse alkaa puhua edesmenneestä äidistään, juuri siitä jota viesti koskee ilman että olen ottanut asiaa puheeksi. 

Harvemmin kuitenkin näin, ne jotka joskus tulevat sanomaan vapaa-ajallani minulle; "Katso nyt minulle jotain tai näetkö minulle mitään" sanon vaan että työ on työtä ja tuskin kampaajakaan kulkee aina sakset taskussaan valmiina vapaa-ajallaan leikkaamaan ihmisten hiuksia.:) 

Tästä minun ei pitänyt puhua ollenkaan, tuo aihe mistä kirjoitin ei ollut mielessäni, se vaan tuli..kaipa silläkin on tarkoitus. 

 Kerroin jotain erostani edellisessä päivityksessäni. Silloin kun oli vaikeinta, huomasin että monet ystävät joita aikoinaan vuosia kannustin, tuin ja autoin heidän omissa suhteissaan, eivät juurikaan välittäneet kuunnella minun asioistani . Pitkäaikaisin ystäväni, jota olin useampia vuosia tsempannut ja koettanut auttaa hänen vaikeassa suhteessaan, sanoi minulle;( olin muutaman kerran...siis todella muutaman kerran...puhunut vaikeuksista suhteeessani) "Älä enää jaksa jauhaa samaa!" Tämä ystävyys jäi taakse, tosin ei tuon sanomansa takia, vaan monen muun asian takia. 

Olenko katkera tuolle ystävättärelleni? En suinkaan, vaan helpottunut. Päästin irti siitä mikä oli minua ahdistanut minua jo vuosia. En pitänyt  hänen tavastansa  toimia joissakin asioissa ja se ahdisti, tuo ystävyys oli tullut jo tiensä päähän, se ei enää antanut minulle mitään. Uskon että maailmankaikkeus, Jumala tai miksi sitä haluaakaan kutsua, laittaa asioita tapahtumaan silloin kun on aika päästää irti, jos emme itse osaa päätöstä tehdä. 

Kirjoittaminen on hyvä keino käsitellä omia tunteitaan. Kun en halunnut rasittaa ystäviäni omilla murheilla, kirjoitin. Käsittelin niissä omia tunteitani, eroani ja turhautumistani ja pettymistäni exääni. Taisin välillä oikein olan takaa haukkuakin häntä ja hänen toimintaansa, en kuitenkaan kirjeitä hänelle antanut. Poltin ne. Ajattelin että kyllä maailmankaikkeus vie perille sen minkä katsoo tarpeelliseksi, ei minun sitä tarvitse tehdä. Samalla kävin läpi omia tunteitani, oikeastaan koin sen paljon terapeuttisemmaksi kuin jos olisin, kuten ex-ystävättäreni sanoi "jauhanut samaa" jatkuvasti ystävilleni. 

Haluan päästää irti vihasta, joku on sanonut että vihan tunteminen jotakin kohtaan on kuin joisi itse rotanmyrkkyä ja jäisi katselemaan kun rotta kuolee... aika osustasti sanottu mielestäni. En vihaa exääni, en tuhlaa tunteitani sellaiseen joka vain syövyttää minua sisältäni. Hän on  hyvä mies, hän vaan teki asiat väärällä tavalla, väärässä järjestyksessä. Asiat olisi voinut hoitaa toisinkin. Me molemmat olimme ja olemme edelleen hyviä ihmisiä, emme ehkä olleet sitä enää toisillemme, mutta ehkä joskus molemmat  olemme sitä jollekin toiselle. 

En halua käyttää menneisyyttä tekosyynä olla luottamatta ihmisiin, tässä puhun lähinnä rakkaussuhteissa, on annettava itselleen ja toiselle mahdollisuus. Jos petyn, entä sitten, jos luottamustani käytetään väärin, entä sitten... se on vain elämää, aina tulee uutta ja parempaa tilalle. Kun luopuu jostakin joka ei anna itselleen enää mitään, uutta annetaan tilalle. Se on universumin laki, tyhjä tila täyttyy, aina, kun vaan antaa itselleen luvan päästää irti menneestä. 

On annettava itselleen mahdollisuus luottaa, toiselle olla mahdollisuus luottamuksen arvoinen ja olla myös itse sen arvoinen. Jos se ei kanna, tulee uutta, menneisyys ei saa olla tekosyy johon vedota ja väistää vastuuta ihmissuhteissa. Olen usein kuullut sanottavan että "on vaikea luottaa kun silloin aikoinaan joku petti luottamukseni". Viis siitä, se on tekosyy olla uskaltamatta luottaa. Emme me mene rikki jos petymme ihmissuhteissa, aina on annettava itselleen mahdollisuus luottaa. Uudet ihmissuhteet ovat kasvunpaikka, itselle ja toiselle. Luottaminen ei tarkoita sinisilmäisyyttä, jos toisessa, tai itsessä,on piirteitä joista ei pidä tai joita ei hyväksy, on annettava hieman aikaa muutokselle.
Toista ei voi kuitenkaan muuttaa mieleisekseen eikä toinen voi muuttaa meitä, muutos tulee jokaisen omasta sisimmästä jos siihen on halua. 
Liian paljon yritämme muuttaa toista ihmistä  mieleiseksemme  ymmärtämättä että voimme muuttaa vain omaa asennettamme ja suhtautumistamme. Jos sitä emme pysty muuttamaan, silloin on turha haaskata aikaa suhteeseen tai asiaan joka ei anna meille hyvää oloa. Aika on jättää taakse ja jatkaa eteenpäin. 

Enpä tiedä tuliko edes kaikki mitä mielessä oli tässä sanottua, mutta jatkan taas juttua kun päässä alkaa tekstiä virrata. Huomenna armo uus, aamusta vietävä tyttärentytär uimahallille kahdeksaan, sitten tunnin lenkki, päivällä 4 puhelua, yksi asiakas kotiin, viideltä lopetan työt , sitten kauppaan ostamaan ruokatarvikkeita äidilleni, siivousta hänen luonaan, illalla vielä neiti yökylään kun tyttäreni on yötöissä, siinäpä se on minun huominen päiväni, aivan tavallinen päivä. 


 


Talvi on mennyt ja olen, kuten Jari Sillanpää "aloittanut kuntokuurin." Terveisiä vaan hänelle ja tsemppiä tulevaan Se mikä on tapahtunut, on tapahtunut ja edessä on kaksi tietä. Joko jatkaa samaa rataa tai muuttaa suuntaa....joskus meitä herätellään nähdäksemme tienristeyksen selvemmin, oma asiamme kumman tien valitsemme eikä siitä valinnasta voi kukaan toista tuomita. 

Olen aina ollut kova liikkumaan, tosin viime vuosi toi poikkeuksen. En vaan jaksanut....nyt olen taas aloittanut lenkkeilyn ja kunnonkohotuksen.Tänäänkin aamulla lähdin puoli 8 reilun tunnin lenkille.  Odotan innolla että pääsen metsään, vaikka rakas koirani Polo ei enää vierellä  juoksekaan, Polo  juoksentelee nyt "koirien taivaassa." Tosin olen  sitä mieltä että sama paikka eläimillä on kuin ihmisillä täältä lähdön jälkeen, ei ole erillistä "koirien taivasta", se on vain sanonta. Kiitos Pololle , olit "äitin hyvä poika."

Muustakin luovuin viime vuoden puolella, 25 vuotta kestänyt suhde tuli tiensä päähän. Luopuminen ei ollut vaikeaa, loukatuksi tulemisen tunne oli ja ehkä on edelleen vaikeampi käsitellä. Pettyminen siihen kun lukemattomat lupaukset eivät pidäkään, loppuajalla tuskin kahta viikkoakaan, sen asian käsitteleminen oli vaikeaa. Halu luottaa tekee ehkä sinisilmäiseksi ja silloin ummistaa silmänsä tosiasioilta joita ei halua nähdä vaikka merkit on selvät.
Ajattelen että on lupauksia joita annamme pakon edessä, tai sitten saadaksemme asian hetkeksi pois päiväjärjestyksestä, ne harvemmin pidämme. On myös "sydämen lupauksia" jotka meidän tulee pitää, jos ne rikomme, teemme väärin.
Luulen että noissa lupauksissa oli kyse edellisistä, ehkä jo luvatessaan ex-mies tiesi ettei tule pitämään lupauksiaan. Aina löytyy porsaanreikä jolla lupauksesta voi livetä.
Toista ihmistä ei voi muuttaa mieleisekseen, muutoksen on tultava ihmisestä itsestään vain jos hän itse haluaa muuttua, se tapahtuu. Sitä muutosta vain ei kannata jäädä odottelemaan...sen opin. 

Kun on itse kokenut, ymmärtää. Ehkä juuri siksi ihmissuhteet nousivat ykkösasiaksi istunnoissa viime kesän aikana. Oli paljon asiakkaita joilla oli miltei täsmälleen sama tilanne, heidän kauttaan tavallaan pystyin käsittelemään omaakin asiaani, kiitos siitä heille. 
Oli outoa huomata että vaikka kuinka luulee tuntevansa toisen ihmisen, tilanteen muuttuessa toisesta ihmisestä tulee täysin vieras...hän toimiikin täysin odottamattomalla tavalla. Jotenkin näin se meni aikaisemmassani kirjallisessa kanavoinnissani:" Ei toista voi tuntea jos ei sielussaan asusta" ja kukapa meistä toisen sielussa asustaa...

Menneet ovat menneitä, koetan oppia virheistäni, niitä olen minäkin tehnyt. Asioita ei voi lakaista maton alle,silloin siitä  kasvaa liian suuri keko johon joskus kompastuu, parisuhteessa varsinkin. Meidän kekomme vain kasvoi vuoren korkuiseksi, sitä emme enää pystyneet ylittämään.... viimeiset vuodet olimme kuin kaksi toisilleen vierasta ihmistä jotka on pakotettu elämään yhdessä, voisiko siinä käyttää vanhaa fraasia, kasvoimme erillemme.

En olisi osannut päästää irti ellei sitä viimeistä pisaraa olisi suhteessamme tullut. Hän löysi toisen, kuuntelijan ja ymmärtäjän, ainakin siihen hetkeen. Hyvä niin, jouduin päästämään irti. Emme aina ymmärrä omaa parastamme, silloin on aika "yläkerran" puuttua peliin. Tulee se "viimeinen pisara" jossa ei enää ole vaihtoehtoja. Miksi tuhlata elämäänsä ihmissuhteeseen joka ei enää puolin ja toisin anna mitään kummallekaan, ollaan vaan yhdessä tavan vuoksi kun ei uskalleta kumpikaan lausua ääneen sitä että ero olisi paras ratkaisu molemmille, molemmille on parempaa tulevaisuudessa, uskon niin. Kaikesta huolimatta toivon exälleni hyvää, hän valitsee itse oman tiensä tienristeykseen tullessaan, minun ei tarvitse enää kuormittaa itseäni  hänen valinnoillaan eikä pelätä hänen puolestaan.  
Nyt vastaan vain itsestäni ja se on helpottanut elämääni. Ei ole enää pelkoa toisen valinnoista, menen eteenpäin omalla tielläni ja vahvistun. Olen jo vahvistunutkin ja tyytyväinen elämääni. Vielä vuosi sitten pidin kiinni jostakin mikä ei ollut sen arvoista, nyt kun olen päästänyt irti, näen että tarkoitus oli tälläkin. Sitä vain oli vaikea uskoa vielä viime kesänä.

Tarkoitus oli silläkin että emme saaneet taloamme myytyä pari vuotta sitten emmäkä pystyneet ostamaan unelmiemme taloa rannalta, se ei olisi asiaa muuttanut, ero olisi tullut joka tapauksessa ja talosta lähteminen olisi ollut toiselle meistä vaikeampaa, lisäksi taloudelliset asiat olisivat vaikeuteneet.... jälkeenpäin kaiken tarkoituksen vasta näkeekin. 

Nyt ajattelen usein että Luojan kiitos näin kävi...elämä antaa ja ottaa, näin sanotaan, minulta se otti jotain pois, mutta antoi tilalle parempaa. Oikeuden päättää omasta elämästäni, oikeuden tehdä omia valintojani, nyt on minun aikani elää omannäköistä elämää.  Siinä sivussa vahvistua entisestään ja voimaantua, ajattelen että silloin kun itsestä tehdään syntipukki asioihin joihin ei ole syyllinen, siinäkin on tarkoitus. Se on potku persuuksille, jos sanonta sallitaan, silloin on lupa sisuuntua ja ajatella." Tulette vielä näkemään, minä pärjään." Tämä sisu on vienyt minua eteenpäin ja vie edelleenkin. Ei kostoksi vaan itseni parhaaksi, sillä minähän pärjään ja jätän taakseni sen mikä ei enää ole minun parhaakseni, se on paras anteeksianto minkä voimme toiselle suoda; emme anna menneen estää meitä menemästä eteepäin elämässämme. 


 

 

 

Käväsin tänään Halpa-Hallissa ja katselin siellä kirjallisuutta. Tuo kauppahan myy lähinnä kristillistä/osin henkistä kirjallisuutta. Joskus olen jonkun kirjan sieltä ostanutkin. Raja kristillisyyden/henkisyyden välillä ei ole niin suuri kuin joskus ymmärretään, samoista asioista puhutaan joskin jotain eroa on. Siitä huolimatta, sen mikä ei tunnu omalta, sen voi suodattaa, ja se minkä omakseen kokee, se on tarkoitettu itselle. Näin kaikessa, laajemminkin ajateltunakin.

Kirja johon kiinnitin huomioita, oli nimeltään, jos nyt ihan oikein muistan,"älä koskaan luovuta."
En tosin sitä ostanut, tuntuu että tällä hetkellä kirjat eivät puhuttele, eivät ole puhutelleet moneen kuukauteen. Välillä luen, paljonkin, sitten taas tulee paussi, ehkäpä täytyy välillä sulatella lukemaansa....

Tuo kirja pisti miettimään luopumista/luovuttamista. Eivät ole täysin synonyymeja keskenään, tiedän sen,  mutta toisaalta hieman samoista asioista kertovat. Mistä kirja loppujen lopuksi kertoi, en tiedä tarkalleen, mutta siitä huolimatta jäin  miettimään tuota luovuttamista/luopumista.
Taulujen tekeminen on opettanut minulle pitkäjänteisyyttä, sitä että ei saa luovuttaa. Ei ole epäonnistuneita töitä, on vaan keskeneräisiä töitä...joku päivä sillekin taulunpohjalle joka nyt näyttää epämääräiseltä sotkulta, syntyy jotain tarkoituksenmukaista, piti vaan luoda pohja "jollekin".
Intuitiiviset tauluthan rakentuvat joskus useista maalikerroksista, jokaisella kerroksella on tarkoitus eikä ensimmäiset kerrokset näytä taululta ollenkaan, kunnes tulee oivallus ja taulu valmistuu. Silloin ymmärtää miksi alun turhauttavakin vaihe "ei tästä tule mitään, en minä osaa" piti käydä läpi. 

Näin kai elämässäkin. Sanoisin kuitenkin että joskus on luovutettava, annettava olla, jos asia ei etene, silloin se on jätettävä lepäämään. Asia ei etene vaikka sitä kuinka puntaroimme, silloin on parasta luovuttaa. Kaikki pohjustaa jotain, ei ole turhaa kokemusta. Aina tarttuu jotain "hihansuuhun", siitäkin minkä olemme turhautuneena jättäneet taakse. Sille on käyttöä tulevaisuudessa, se joko opettaa jotain tai sille on vielä käyttöä myöhemmin, työ jatkuu, turhautumisen hetkellä emme sitä vaan vielä ymmärrä. Oikeastaan emme tee mitään turhaan, emme koe mitään turhaan, kaikessa on tarkoitus, pitää vaan välillä luovuttaa, silloin annamme maalimankaikkeudelle mahdollisuuden saattaa asia päätökseen  meille itsellemme parhaalla mahdollisella tavalla. Kun omat ponnistulut eivät tuota tulosta, silloin on luovutettava. 

Voimme aina valita. Joko soudamme vastavirtaan elämävirrassa tai annamme virran viedä. Oman elämän hallinta vaatii joskus luopumista/luovuttamista. Eikös sanota että saat sen mistä luovut. Asioidan/ihmissuhteiden taakse jättäminen on luopumista. Monille niin kovin vaikeaa. Jos näkisimme tulevaisuuteen, luulen että moni ilolla luopuisi itselleen ahdistavasta asiasta/ihmissuhteesta, ainakin se tekisi luopumisen helpommaksi. Pelko siitä että tyhjä tila ei täyty, on turha. Se täyttyy aina, kun vaan antaa itselleen luvan päästää irti. Luopuminen ei ole luovuttamista eikä luovuttaminen ole luopumista vaan tilaisuuden antamista itselle ja maailmankaikkeudelle toimia itsemme parhaaksi.

Kuva oppilastyö intuitiivisen taiteen kurssiltani.